Suomenkielisen kirjallisuuden historia on verrattain lyhyt. Ensimmäiset Suomessa painetut kirjat ovat 1640-luvulta, jolloin ruotsi oli vielä yhteiskunnan ykköskieli. Suomi ajoi kirjallisuudessa ruotsin kielen edelle 1800-luvun jälkipuoliskolla kiitos Elias Lönnrotin, Aleksis Kiven, Minna Canthin ja kumppaneiden.
Lyhyestä historiastaan huolimatta suomenkieliseen kirjallisuuteen mahtuu monia merkkiteoksia. Tuntematon sotilas voi yhä komistaa lukiokurssin kirjalistaa, ja Suomen lasten Kalevala tuo kansanrunojen vauhdikkaat tarinat selkeälle nykykielelle ja nuoremmalle yleisölle.
Tämä artikkeli sukeltaa suomalaisen kirjallisuuden klassikoihin. Pohdimme muun muassa sitä, mikä tekee kirjasta klassikon ja esittelemme niistä muutamia. Ikivihreiden vastapainona on moderneja klassikoita ja 2000-luvun helmiä, jotta mahdollisimman moni löytää itselleen sopivan kirjan ja innostuu lukemisesta.
Mikä tekee klassikon?
Klassikko on teos, joka kestää ajan hammasta ja säilyy ajankohtaisena sukupolvelta toiselle. Klassikoiden teemat ovat usein samaistuttavia, uskottavia ja universaaleja – sellaisia, joita jaksaa lukea kerrasta toiseen ja joita voi tulkita monin eri tavoin.
Klassikon aseman saavuttaminen vie usein aikaa. Aleksis Kiven Seitsemää veljestä (1870) pidetään ensimmäisenä suomenkielisenä romaanina, mutta sen tärkeyden ymmärtäminen vei yli 30 vuotta. Teos soti aikaansa vastaan, mikä ajoi Kiven taloudelliseen ja henkiseen haaksirikkoon.
Toisaalta klassikoksi voi nousta myös pienemmän yleisön kirja, kuten Volter Kilven Alastalon salissa (1933). Se on eittämättä merkkiteos, mutta yksityiskohtainen ja paikoin uuvuttava lukukokemus ei sovi yksiin suureen yleisön kanssa.
Klassikko-statukselle on myös muita mittareita, kuten painosmäärä, kantaaottavuus, uudistusmielisyys ja uudelleen versiointi. Moni klassikko nostaa yhteiskunnan epäkohtia tapetille ja pyrkii parantamaan niitä, ja uudelleenversioinnilla teoksen lukijakuntaa halutaan laajentaa.
Klassikkostatus ei kuitenkaan tee kirjasta automaattisesti suosittua (kuten Alastalon salin kohdalla), eikä suosittu teos ole automaattisesti klassikko. Klassikoihin on tärkeä tutustua ja perehtyä, mutta niiden avulla harvoin houkutellaan lisää ihmisiä lukuharrastuksen pariin.
Mark Twainin sitaatti on kärjistävä, mutta siinä piilee totuuden siemen:
Klassikko on kirja, jonka jokainen olisi mielellään lukenut, mutta jota kukaan ei mielellään lukisi.
Mark Twain
Ajatus klassikoiden lukemisesta houkuttaa monia, mutta todellisuus on usein toinen. Ennen klassikoita olisikin hyvä oppia ensin nauttimaan lukemisesta ja tottua lukemaan – ja valita kirjoja jokin muu kuin klassikkostatus edellä.
Suomalaisen kirjallisuuden klassikot
Suomalaista kirjallisuutta on vaikea käsitellä ilman tiettyjä merkkiteoksia. Oikeastaan niitä on kymmeniä ja taas kymmeniä, mutta koska tässä on tarkoituksena kohottaa eikä laskea lukuintoa, tähän valikoitui vain muutamia.
Kalevala
Elias Lönnrotin kokoamaa Kalevalaa (1849) pidetään Suomen kansalliseepoksena ja yhtenä kansankulttuurimme kulmakivistä. Sittemmin suullisen perinteen ja runojen merkitys on laskenut ropisten, mutta ne olivat osa suomalaisarkea ja -juhlaa aina 1900-luvulle saakka.
Kalevalasta ja sen sisarteos Kantelettaresta (1840) voi oppia paljon suomalaisesta kulttuurista, uskomuksista ja perinteistä. Jos vanha runomitta ei nappaa mutta tarinat kiinnostavat, aiheeseen voi tutustua Mauri Kunnaksen Koirien Kalevalan avulla.
Kirjallisuuden käännösmääriä mitataan usein käännöskielten perusteella. Kirjallisuuden vientikeskus FILIn mukaan Kalevala on käännetty 56 eri kielelle, mikä tekee siitä käännetyimmän Suomessa julkaistun teoksen. Toisena tulee Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen (40 kieltä).
Seitsemän veljestä
Seitsemän veljeksen (1873) romaaniversio on Aleksis Kiven merkkiteos ja suomenkielisen kirjallisuuden ensimmäinen romaani. Se seuraa nimelleen uskollisesti seitsemän veljeksen kommelluksia nykyisen Keski-Uudenmaan ja Nurmijärven alueella, mikä näkyy myös Nurmijärven vaakunassa.
Kiven kieli on vanhahtavaa ja paikoin kiemuraista, mutta siihen tottuu, ja tarinan humoristisuutta ja lämminhenkisyyttä on vaikea voittaa. Seitsemän veljestä on kasvutarina, joka maalaa kauniin joskin rosoisen kuvan suomalaisuudesta ja sen merkityksestä.
Työmiehen vaimo
Minna Canthin Työmiehen vaimo (1885) on kaikin puolin merkkiteos, mutta se kuuluu suomalaisen kirjallisuuden kaanoniin pelkän kantaaottavuutensa takia. Se käsittelee ansiokkaasti alkoholia, perheväkivaltaa ja sukupuolten epätasa-arvoa, mikä vaikutti aikanaan lakimuutokseen, joka antoi naisille oikeuden hallita omaa omaisuuttaan.
Tuntematon sotilas
Sotien aikaan ja niiden jälkeen ilmestyi paljon sotakirjallisuutta, kirkkaimpana kruununa Väinö Linnan Tuntematon sotilas (1954). Ilmestyessään teos keräsi sekä ylistystä että kritiikkiä: rohkea sodanvastaisuus ja realistinen kuvaus jakoivat mielipiteitä, mutta sittemmin vaaka on kallistunut vahvasti myönteisen puolelle.
Teos on sotakirjaksi raikas tuulahdus, sillä sen raadollisuus sotii perinteistä sankarimyyttiä ja urhoollisuutta vastaan. Kirjava ja uskottava henkilöstö sekä sodan kuvaus rivimiehen näkökulmasta ansaitsevat myös kiitoksensa. Väinö Linna palvelu itse jatkosodassa Syvärillä.
Nappaa juuri itsellesi sopiva suomen kielen kurssi!
Monia klassikoita lukee tavallista hitaammin, mutta lukunopeuttakin voi halutessaan kehittää!
Manillaköysi
Veijo Meren Manillaköysi (1957) lähestyy sodankuvausta eri vinkkelistä: jatkosodasta lomille palaava Joose löytää kotimatkallaan köyden ja päättää salakuljettaa sen kotiin. Mustaan huumoriin nojaava romaani rakentuu junassa olevien henkilöiden sotakertomusten varaan.
Monet tarinoista ovat yliampuvia ja absurdeja, mutta huumorin kätkee alleen monia sotakirjallisuudelle tyypillisiä vakavia aiheita. Yhdistelmä on toimiva: Manillaköysi on lukukokemuksena mukava ja helppo, ja se tarjoaa pureskeltavaa kaikenkarvaisille lukijoille.
Jäniksen vuosi
Vuonna 1975 julkaistu Arto Paasilinnan Jäniksen vuosi sai allekirjoittaneen innostumaan klassikoista. Kaarlo Vatasen ja vammautuneen jäniksenpoikasen matka läpi Suomen on sekä hauska että haikea, ja se käsittelee – Paasilinnalle tyypilliseen tapaan – ihmisen suhdetta luontoon ja yksilön roolia yhteiskunnan koneistossa.
Jäniksen vuosi on lukukokemuksena miellyttävä: sen kieli on helppoa, tarina etenee joutuisasti eteenpäin, eikä palstatilaa tuhlata maisemakuvauksiin. Kirja toimi aikanaan sysäyksenä suomalaiselle käännöskirjallisuudelle, ja se on edelleen suosittu teos erityisesti Ranskassa.
Häräntappoase
Anna-Leena Härkösen Häräntappoaseesta (1984) voi kiistatta puhua nuorisokirjallisuuden klassikkona. Puhekielinen, maalle sijoittuva Romeo ja Juulia -tarina käsittelee onnistuneesti nuorten ajatuksia ja heidän kokemiaan tunteita.
Kirjan teemat – ihastuminen ja rakastuminen, alkoholi ja anarkia sekä huumori – vetoavat varmasti myös nykynuorisoon. Härkönen kirjoitti teoksen 17-vuotiaana ollessaan vielä lukiossa, mikä omalla tavallaan lisää teoksen aitoutta.
Monet klassikot opettavat ja viihdyttävät, mutta lukemisesta on monia muitakin hyötyjä.
2000-luvun helmet
Edellä esitellyt teokset voi huoletta laskea ainakin omien genrejensä klassikoiksi. Klassikkolistoilta löytyy harvemmin 2000-luvun teoksia, mistä voisi päätellä, ettei viimeisen 25 vuoden aikana ole kirjoitettu merkkiteoksia.
Uusien klassikkostatusten puute johtuu siitä, että sen ansaitseminen vie aikaa. Monet 2000-luvun kirjat ovat saavuttaneet jättisuosion ja arvostusta, mutta sitä on mahdoton sanoa, mitkä niistä tulevat säilyttämään asemansa ja mitkä unohtuvat.
Seuraavista kirjoista kaikki eivät varmasti nouse klassikoiksi (jotkut saattavat), mutta ne ovat joka tapauksessa lukemisen arvoisia. Listan lopusta löytyy muutamia erityisesti nuorille sopivia kirjoja, joita voi löytää lisää lukumotivaatiota käsittelevästä artikkelistamme.
Ennen päivänlaskua ei voi
Vuosituhannen vaihteessa julkaistu Ennen päivänlaskua ei voi (2000) on Johanna Sinisalon esikoisromaani, joka voitti Finlandia-palkinnon historian ensimmäisenä fantasia- tai scifi-romaanina. Teos yhdistelee suomalaista mytologiaa onnistuneesti nykypäivän arkirealismiin: kirjan päähenkilö löytää takapihaltaan peikon, ottaa sen hoiviinsa ja kiintyy siihen.
Fiktion ja faktan yhdistämiseen on kohdistunut osaltaan kritiikkiä, mutta monia se myös miellyttää. Sinisalon kieli on helppolukuista ja kirjan kappaleet ovat lyhyitä, mikä tekee lukukokemuksesta mukavan kevyen.
Vadelmavenepakolainen
Miika Nousiaisen esikoisromaani Vadelmavenepakolainen (2007) on hullunkurinen kertomus kouvolalaisesta Mikko Virtasesta, joka kuvailee itseään "kansalaistransuksi". Hän vihaa Suomea ja suomalaisuutta ja palvoo Ruotsia, oikeaa kotimaataan.
Kirja on helppolukuinen ja hauska; se tarjoaa Ruotsista kiinnostuneille yllättävän yksityiskohtaisen katsauksen maan yhteiskuntaan ja sosiaalidemokratiaan, joskin hieman kärjistetyn sellaisen. Muille se toimii hulvattomana suomi–ruotsi-maaotteluna, jossa stereotypiat on venytetty äärimmilleen. Hersyvän huumorin takana piilee myös älykkyyttä.
Puhdistus
Sofi Oksasen tähänastisen uran merkittävin teos on eittämättä vuonna 2008 julkaistu Puhdistus, joka nousi nopeasti sekä kriitikoiden että suuren yleisön suosikiksi. Teos kuvaa Viron historiaa 1930- ja 1990-lukujen välillä kolmen naisen silmin.
Puhdistuksen keskeisiä teemoja ovat sota, kommunismi sekä naisiin kohdistuva hyväksikäyttö. Teos pohtii onnistuneesti myös isänmaallisuutta ja sen monia puolia – ajankohtaisia ja universaaleja teemoja. Lukukokemus ei ole kevyt, mutta Oksasen kirjoitustyyli on mukaansatempaava, kunhan siihen tottuu.
Karikko
Seita Vuorelan Karikko (2012) on nuortenromaani, joka rakentuu tragedian ympärille: 14-vuotiaan Mitjan paras ystävä syöksyy katolta asfalttiin, kun pojat ovat tutkimassa hylättyä rakennusta luvatta.
Aihe on synkkä, mikä kulkee käsi kädessä nuoruuden, surun ja erityisesti poikien ryhmädynamiikan teemojen kanssa. Pituus ei ole sekään kevyimmästä päästä: 357 sivuun mahtuu paljon pureskeltavaa, joten Karikko sopii kohtalaisesti lukeville nuorille ja aikuisille.
Rambo
Monia nuortenkirjallisuuden pystejä pokannut Rambo (2015) on toimintaterapeutti Nadja Sumasen esikoisteos, joka käsittelee masennuksen, yksinäisyyden ja kiusaamisen teemoja huumorilla.
Kirja on 15-vuotiaan Rambo-pojan kasvutarina: hänellä on ADHD-diagnoosi, masentunut äiti ja aikeina viettää tylsä kesäloma. Hän matkaa kuitenkin kaupungin vilskeestä mökki-idylliin, mikä tuo hänen arkeensa rakennetta, ruokaa ja tärkeitä ihmisiä.
Pehmolelutyttö
Vuoden 2017 Finlandia Junior -palkinnon voittaja Pehmolelutyttö on samaan aikaan rohkea, tärkeä ja törkeä. Jukka Behmin tekele seuraa yhdeksäsluokkalaista Emiliaa, jolla on salaisuus: hän myy aikaansa tuntemattomille miehille.
Kirja rakentuu nuorten tyttöjen kohtaaman ahdistelun ja häirinnän ympärille. Se kuvaa onnistuneesti kuilua nuoruuden ja aikuisuuden välillä – nuoret näkevät maailman eri tavoin kuin aikuiset, ja aikuisten voi olla vaikea ymmärtää nykypäivän teiniyttä.
Nuori päähenkilö ei tee teoksesta automaattisesti nuorten kirjaa, mutta sitä Pehmolelutyttö pohjimmiltaan on. Tarina vetoaa erityisesti tyttöihin, mutta sitä voi suositella myös aikuisille ja eritoten vanhemmille, sillä se avaa nuorten mielenmaisemaa ja heidän kohtaamiaan ongelmia.
Kattaus on näin jälkiviisaana melko synkeä ja melankolinen – syyttäkää siitä allekirjoittajan mieltymyksiä ja lukutottumuksia! Kirjallisuuden kentälle mahtuu myös paljon kevyempää luettavaa, eikä klassikko-statusta tarvitse rajata vain haudanvakaviin teoksiin.
Tiivistä tekoälyn avulla:
Piditkö tästä artikkelista? Jätä arvostelu!
Ladataan...
