People all over the world have problems. And as long as people have problems, the blues can never die.
B.B. King, blues-legenda
Blues kehittyi omaksi genrekseen 1800-luvun lopun Yhdysvalloissa, minkä jälkeen se on inspiroinut monia genrejä, kuten R&B:tä, rockia ja jazzia. Blues on samalla kehittynyt itse ja muuttanut muotoaan mutta säilyttänyt oman soundinsa ja tunteikkaan ytimen.
Blues kehittyi ns. field hollereista – orjien laulamista hengellisistä työlauluista ja valitusvirsistä eteläisillä puuvillapelloilla. Varhaisissa kappaleissa ei ollut muuta kuin laulajan ääni ja taputukset, mutta seuraavina vuosikymmeninä kitara, huuliharppu, piano ja rummut kasvoivat osaksi blues-soundia.
Kappaleiden tekstit käsittelevät usein vastoinkäymisiä, rakkautta, surua ja sinnikkyyttä. Teemoja korostetaan tavallista matalammilla ja melankolisemmilla bluenote-soinnuilla sekä matalalla, rosoisen voimakkaalla laululla. Tämä artikkeli esittelee bluesin tavaramerkkisoittimia.
Blues-kitara: akustisesta sähköiseen
Vaikka blues syntyi laulutyylinä, kitarasta tuli nopeasti sen tärkein instrumentti. Kitara oli halpa ja helposti liikuteltava soitin, joka toi sooloesityksiin ripauksen rytmiä ja melodiaa.
Akustinen kitara
Akustinen kitara oli olennainen osa 1900-luvun alkupuolen bluesia ja varsinkin Mississippi Delta -tyyliä. Kitaroissa oli rouhea ja maanläheinen soundi, joka sopi kappaleiden melankoliaan. Delta-bluesin kitaransoitto kiteytyy Robert Johnsoniin, jonka näppäilytekniikka ja slide-soitto inspiroivat tulevaisuuden blues- ja rokkikukkoja.
Resonaattorikitara
Akustinen kitara sai 1920-luvun lopulla haastajan resonaattorikitarasta, josta lähti akkaria enemmän ääntä. Niin sanotussa "Dobrossa" kielten värähtely siirtyy tallan kautta pyöreään metallikartioon, joka resonoi ja vahvistaa kitaran ääntä. Tästä syntyvä terävä ja metallinen soundi sopii hyvin slide-soittoon, jossa kieliä painetaan sormien sijaan metalliputkella.
Sähkökitara
Vuosisadan puolessa välissä blues oli levinnyt ympäri Yhdysvaltoja ja muun muassa sähköiseen Chicagoon, jossa akkarit ja resonaattorit tekivät tilaa vahvistimille ja sähkökitaroille. Näin bluesista tuli entistä voimakkaampaa, rouheampaa ja täyteläisempää.
Fender Stratocaster ja Gibson ES-335 olivat aikakauden suosituimpia kitaroita ja koristivat muun muassa Freddie Kingin, B. B. Kingin ja Buddy Guyn kätösiä. Sähköistä bluesia leimasi improvisointi: kitarasoolot olivat pitkiä ja rönsyileviä, ja ne tarjosivat väylän sekä tunteiden että tilutustaitojen esittelyyn.
Bluesin historiassa "kolme kuningasta" viittaa kolmeen kitarataituriin: B.B. Kingiin, Albert Kingiin ja Freddie Kingiin. B.B. King tunnettiin pehmeästä ja laulavasta soundistaan, Albert King raskaista soul-riffeistään ja Freddie King nopeista sooloistaan, jotka inspiroivat mm. Eric Claptonia ja Jimi Hendrixiä.
Huuliharppu: bluesin sielu
Huuliharppu löysi tiensä bluesiin samoista syistä kuin kitara. Pieni koko ja edullisuus miellyttivät aikalaismuusikoita, joilla ei ollut rahaa suurempaan tai kalliimpaan soittimeen. Pienen koon ei pidä antaa hämätä: "bluesin sielulla" voi ilmaista monenlaisia tunteita. Kitaraopetus Turku tarpeitasi vastaten.
Huuliharpun sisällä on eripituisia ja toisesta päästä irrallisia kieliä, jotka värähtelevät ilmavirran (puhalluksen) mukana. Tästä syntyvä ääni voi mukailla itkua, naurua, vihlovaa tuulta tai esimerkiksi ohi kiitävää junaa, josta tuli monelle afroamerikkalaiselle paon ja vapauden symboli.
Yksi huuliharpun vahvuuksia on sen monipuolisuus eri sävellajeissa. Bluesissa kuulee usein 10-reikäistä diatonista huuliharppua, ja genrelle ominainen soundi rakentuu nuottien taivutuksista, ylipuhalluksista, vibratosta ja glissandosta eli sävelkorkeuksien välillä liukumisesta.
Legendaaristen blues-huuliharpistien joukkoon voi laskea muun muassa Sonny Boy Williamsonin, Little Walterin ja Big Walter Hortonin, joilla kaikilla on tunnusmerkkinen soundi ja fraseeraus.
Piano: juottoloista jazz-saleihin
Piano vakiinnutti paikkansa bluesissa 1920-luvulla – erityisesti kaupungeissa, joissa oli pianoja niin baareissa, tanssisaleissa kuin yksityiskodeissa. Instrumentti mahdollisti rytmisen säestyksen ja melodisen leikittelyn, mikä teki siitä täydellisen sekä soolo- että bändiesityksiin.
Hiljalleen bluesiin alkoi kehittyä omia pianotyylejä, kuten boogie-woogie, jossa vasen käsi soittaa nopeasti toistuvaa bassokuviota ja oikea käsi improvisoi melodiaa. Tyyli tuli suosituksi 1930-luvulla ja näytti suuntaa varhaiselle rock-musiikille.
Blues-pianolle tyypillistä äänimaailmaa ovat rakentaneet muun muassa seuraavat taiturit:
- Memphis Slim
- Otis Spann
- Sunnyland Slim
- Pinetop Perkins
- Ray Charles
- Professor Longhair
Basso ja rummut: bluesin kivijalka
Rytmiryhmät yleistyivät bluesin sähköistymisen myötä, mikä nosti basson ja kitaran genren keskiöön. Etsi itsellesi kitaratunteja Tampere tai muualta Suomesta.
Kontrasta sähköiseen
Varhaisessa bluesissa kontra- eli pystybasson tehtävänä oli tuoda kappaleeseen syvyyttä ja täyteläisyyttä. Basistit halusivat kuitenkin (kitaristien tavoin) lisää ääntä ja liikuteltavuutta, mihin Paul H. Tutmarc vastasi kehittämällä sähköbasson vuonna 1935.
Vahvistimien avulla basso erottui paremmin ja vakiinnutti paikkansa entistä suuremmissa ja äänekkäämmissä kokoonpanoissa. Nelikielisellä bassolla soitetut kuviot olivat usein vauhdikkaan toistuvia, mistä syntyi bluesille ominainen tasainen gruuvi.
Tunnetuimpien blues-basistien joukkoon voi laskea mm.
- Willie Dixonin, joka paitsi soitti myös sävelsi monia blues-klassikoita, kuten Muddy Watersin "Hoochie Coochie Manin" ja Howlin' Wolfin "Spoonfulin".
- Tommy Shannonin, joka tuli tunnetuksi Stevie Ray Vaughanin pitkäaikaisena basistina.
Rummuista lisägruuvia
Varhaisessa bluesissa ei ollut rumpuja, vaan rytmiä luotiin poljennoilla ja taputuksilla. Rummut vakiintuivat blues-yhtyeisiin samasta syystä kuin sähkökitara ja -basso: suuremmat ja äänekkäämmät areenat vaativat soittimilta enemmän ääntä.
1950-luvulla vakiintuneessa blues-rumpusetissä oli yleensä bassorumpu, virveli, hi-hat, tomeja ja symbaaleja. Fred Below, S. P. Leary ja Sam Lay auttoivat vakiinnuttamaan Chicago-bluesille tyypillisen backbeat-rytmin, jossa korostetut virveliniskut osuvat toiselle ja neljännelle iskulle – ei ensimmäiselle ja kolmannelle: 1 (basso) – 2 (virveli) – 3 (basso) – 4 (virveli).
Rytmiä on helppo makustella, sillä valtaosa viimeisen 70 vuoden aikana julkaistusta musiikista on tahtilajissa 4/4. Backbeat on yleinen varsinkin rockissa, jonka varhaiset aallot ammensivat vahvasti bluesista.
Kitaratunnit aikuisille Superprofista!
Kotikutoiset soittimet
Kun varhainen blues etsi vielä itseään, kaikilla muusikoilla ei ollut varaa ammattimaisiin soittimiin. Tämä ei estänyt musisointia, vaan säestykseen kelpasi mikä tahansa, mistä lähti ääntä:
- Pesusoikkobasso syntyi metallisesta pesusoikosta eli vadista, luudanvarresta ja yhdestä kielestä.
- Sikarilaatikkokitarassa kaikukopan virkaa täytti tyhjä sikarilaatikko. Yleensä 3- tai 4-kielisestä kitarasta syntyi yllättävän täyteläinen soundi.
- Tyhjät savi- ja lasipullot soivat puhallinsoitinten tapaan.
- Pesulaudat muuttuivat lyömäsoittimiksi, kun metallipintaa raaputettiin sormustimilla tai lusikoilla.
- Lusikat itsessään menivät soittimista: kun kahta yhteen puristettua lusikkaa lyö käteen tai reiteen, syntyy kilkattava rytmi.
- Kampa ja paperi (myöhemmin kazoo) tuottivat surisevan, laulua muistuttavan äänen.
Itsetehdyt soittimet olivat yleisiä ns. skiffle-yhtyeissä, jotka olivat suosituimmillaan 1920–40-luvuilla Yhdysvalloissa ja 1950-luvulla Iso-Britanniassa.
Bluesin instrumentit kuvaavat genren pitkää ja mutkikasta historiaa. Pesusoikkobasso, akustinen kitara ja moderni rumpusetti ovat kaikki omalla tavallaan muovanneet bluesin äänimaailmaa ja tunnetta, joko rytmin, melodian tai soittotekniikoiden kautta.
Kun tutustuu blues-soittimiin, tutustuu samalla blues-legendoihin, jotka rakensivat musiikkityylin raamit ja näyttivät suuntaa sen kehitykselle. Muutos on ollut väistämätöntä; blues on omaksunut uusia soittimia ja tyylejä mutta säilyttänyt yksinkertaisen, tunteikkaan ja keskustelevan luonteensa.
Lapsetkin voivat aina oppia uutta, kitaratunnit lapsille Helsinki.
Toivottavasti näin on myös jatkossa. Jotta blues pysyy hengissä, sen täytyy kehittyä juuriaan unohtamatta. Tai jos blues-legenda B. B. Kingiin on uskominen, blues pysyy hengissä niin pitkään, kun ihmisillä riittää ongelmia – ja niitähän riittää.
Piditkö tästä artikkelista? Jätä arvostelu!
Ladataan...
