Vaikka Suomen poliittinen historia on verrattain lyhyt, siihen mahtuu monia ylä- ja alamäkiä. Sen katsotaan alkaneen, kun Suomi liittyi osaksi Venäjää vuonna 1809, ja sille myönnetty autonominen itsehallinnollinen asema oli melko suotuisa.
Pian kurssi kuitenkin kääntyi ja Suomen suurruhtinaskuntaa alettiin liittämään tiukemmin emämaahan. Tämä kaikki kärjistyi 1800- ja 1900-lukujen vaihteen sortovuosina, jolloin Suomen autonominen asema koki kovia kolauksia.
Venäjällä syttynyt vallankumous antoi Suomelle mahdollisuuden itsenäistyä, ja näin myös tapahtui. Itsenäisyyden taival on kuitenkin sekin ollut kivinen ja sotien värittämä, mikä on jättänyt jälkensä Suomen poliittiseen kenttään.
Kiinnostuitko? Jatka skrollaamista!
Suomen suurruhtinaskunnan synty
Suomi oli vuoteen 1809 saakka osa Ruotsia, mutta sillä ei ollut omaa lainsäädäntöä tai edustuselimiä. Suomen poliittisen historian katsotaankin startanneen, kun Suomi siirtyi Venäjän vallan alle – starttipaikkana toimi Porvoon valtiopäivät 1809.
Emämaan vaihtuessa Suomelle jaettiin suotuisat kortit. Venäjä ei pitänyt valtaamaansa aluetta kovinkaan tärkeänä strategisesti, ja sen huomio oli visusti muualla Euroopassa. Venäjällä ei myöskään ollut oikeita hallinnollisia rakenteita, joilla Suomi olisi voitu yhdistää osaksi Venäjää. Näin Suomi säilytti Ruotsin vallan aikaiset lakinsa, uskontonsa ja erikoisoikeutensa.
Uutta Suomen ruhtinaskuntaa piti kuitenkin saada hallittua, ja sitä varten perustettiin erillishallinto eli konselji (vuodesta 1816 eteenpäin senaatti), joka yhdisti sen Pietarin keskushallintoon. Suomelle nimettiin myös ministerivaltiosihteeri, jonka kautta Suomeen liittyvät asiat esiteltiin Venäjän keisarille.
Suomi sai siis oman hallinnon suomalaisine virkamiehineen, mutta sen johtoon nimettiin kenraalikuvernööri, joka valvoi keisarin käskyjen toimeenpanoa. Häntä oli alun perin kaavailtu ”Suomen hallinnon kiistattomaksi johtajaksi”, mutta todellisuudessa kenraalikuvernöörin rooli jäi paljon pienemmäksi.
Uudessa Suomen suurruhtinaskunnassa elämä jatkui monella tapaa samanlaisena kuin Ruotsin vallan alla – emämaa vain vaihtui. Startti Venäjän alla oli siis melkoisen suotuisa, osittain senkin takia, että suomalaiset haluttiin ajaa kauemmas Ruotsista ja lähemmäs Venäjää.
1820-luvulta eteenpäin Suomea alettiin kuitenkin hiljalleen venäläistämään. Kenraalikuvernöörin roolia lisättiin, ja Venäjä sai paremman kontrollin Suomen hallituksesta. 1830-luvulla suunniteltiin jo Suomen ja Venäjän lakien yhtenäistämistä, mutta monet venäläistämistoimet jäivät suunnitelmatasolle vallankumouksen pelon takia.
Nousua ja laskua
Venäjä ajautui 1850-luvulla sotaan Osmanien valtakuntaa vastaan, ja osmanien taustajoukoista löytyivät sekä Britannia että Ranska. Venäjä soti brittiläis-ranskalaista laivastoa vastaan muun muassa Itämerellä, mikä tunnetaan Oolannin sotana. Venäjä kärsi sodassa suuria tappioita, joiden myötä keisari Aleksanteri II aloitti mittavat uudistukset vuonna 1855.
Uudistusohjelma ajoi paitsi Venäjää myös Suomea eteenpäin, eikä olekaan ihme, että Helsingin Senaatintorilla komeilee Aleksanteri II:n patsas. Uudistusohjelman myötä Suomi kehittyi niin taloudellisesti, yhteiskunnallisesti kuin henkisestikin, ja nouseva käyrä jatkui aina 1800-luvun loppupuolelle saakka, kunnes valta vaihtui Aleksanteri III:lle.
1880-luvulle tultaessa Venäjän maailmanmahti oli heikentynyt, joten Suomen merkitys Pietarin puskurialueena korostui. Venäjän keskushallinto oli myös vuosisadan mittaan vahvistunut, joten se pystyi nyt ottamaan Suomen suurruhtinaskunnan haltuunsa. Venäjän tavoitteena olikin sitoa Suomen hallinto lähemmäs Venäjää, ja Suomessa nämä venäläistämisjaksot tunnetaan sortokausina (1899–1905) ja routavuosina (1909–1917).
Venäläistämisen myötä Venäjän kontrolli Suomessa kasvoi, mutta samalla suurruhtinaskunta kävi levottomaksi. 1800-luvun mittaan Suomessa oli herännyt kansallisaate, ja 1900-luvulle tultaessa Suomi nähtiin omana ”valtiona”, vaikka mikään ei ollut muuttunut vuoden 1809 valtiopäivistä.
Vuonna 1899 annettu helmikuun manifesti oli lähtölaukaus Suomen itsehallinnon kaventamiselle, ja Suomen kansa ei sitä noin vain niellyt. Jotkut olivat maltillisia Venäjän sortopolitiikkaa kohtaan, sillä he eivät halunneet suututtaa keisaria. Toiset taas kävivät vastarintaan, joka äityi kenraalikuvernööri Bobrikovin murhaan 1904 – hän oli aiemmin saanut diktaattorin valtuudet Suomessa.
Ensimmäinen sortokausi päättyi vuonna 1905 muttei suinkaan suomalaisten vastarintaan. Venäjä oli kärsinyt suuria tappioita sodassa Japania vastaan, ja Venäjällä puhkesivat levottomuudet. Siellä alkanut suurlakko levisi myös Suomen suurruhtinaskuntaan, ja myönnytyksenä Suomeen perustettiin vuotta myöhemmin kansaa edustava eduskunta, joka valittiin yleisellä äänioikeudella.
Kohti itsenäisyyttä
Venäjän vallankumous ei kuitenkaan onnistunut, vaan silloinen keisari Nikolai II pysyi vallankahvassa. Sotatappioiden myötä Venäjän asema oli jälleen heikentynyt, ja emämaan asemaa piti vahvistaa, kun taistelu Euroopan herruudesta kävi kuumana.
Kun tähän soppaan lisää vielä sen, että aiemmin ongelmattomasta ja rauhallisesta Suomen suurruhtinaskunnasta oli paljastunut aggressiivisia ja vallankumouksellisia puolia, routavuosia ei voi pitää varsinaisena yllätyksenä.
Vuodesta 1908 eteenpäin Suomen autonominen asema kärsikin kipeästi. Suomeen liittyviä asioita ei hoidettu enää ministerivaltiosihteerin vaan Venäjän pääministerin kautta. Venäläisten oikeuksia myös parannettiin Suomessa ja Suomen hallinto venäläistyi kovaa vauhtia.
Suomalaiset kävivät jälleen vastarintaan, mutta tällä kertaa siitä puuttui pontta ja yhtenäisyyttä. Kun ensimmäinen maailmansota syttyi vuonna 1914, Venäjän kontrolli Suomesta voimistui entisestään. Kaikki kuitenkin päättyi vuonna 1917 Venäjän vallankumoukseen, mikä tarjosi Suomelle mahdollisuutta itsenäistyä. Näin myös tapahtui, ja 6.12.1917 eduskunta julisti Suomelle valtiollisen itsenäisyyden.
Itsenäisyyden ensimetrit olivat kuitenkin kivikkoiset, kuten ne usein ovat. Venäjästä irtautunut valtio tarvitsi uuden johdon, ja tsaarinvallan aikaiseen hallintoon tyytymätön työväenliike (punaiset) asettuivat nokikkain senaatin asevoimia (valkoisia) vastaan sisällissodassa.
Sodan molemmilla osapuolilla oli noin 80 000 sotilasta. Noin 13 000 sotilaan vahvistusjoukko Saksan armeijalta osoittautui monella tapaa ratkaisevaksi, kun valkoiset voittivat noin viisi kuukautta kestäneen sodan.
Sisällissodalla oli suuri vaikutus Suomen sisä- ja ulkopolitiikkaan. Sen myötä Venäjän vaikutus Suomessa lakkasi, mutta Suomi ajautui lähemmäs Saksaa. Vielä keskeisempää oli kuitenkin suomalaisten kahtiajako: sotavuosia seurasivat valkoiset vuosikymmenet, ja Venäjän tuella ”kapinoineet” punaiset nähtiin rikollisjoukkiona.
Itsenäistä uudelleenrakentamista
Sisällissodan jälkeen Suomeen kaavailtiin kuningasta Saksan mallin mukaa, mutta suunnitelma kuopattiin nopeasti Saksan hävittyä ensimmäisessä maailmansodassa. Näin Suomen eduskunta sääti vuonna 1919 perustuslain, jonka mukaan valta kuuluu kansalle, jota edustaa valtiopäiville kokoontuva eduskunta, ja maamme ensimmäiseksi presidentiksi valittiin K. J. Ståhlberg.
Ståhlberg ajoi presidenttinä eheyttämispolitiikkaa: sisällissodan runtelema Suomi haluttiin yhtenäistää ja sisällissodan aiheuttaneet epäkohdat piti korjata, joten lainsäädäntöä uudistettiin ja päivitettiin. Myös verotusta rukattiin, mikä lisäsi tasa-arvoa ja nosti suomalaisten elintasoa.
1920-luvun poliittinen kenttä oli melko myrskyinen, mihin vaikuttivat muun muassa uusi hallitusmuoto sekä sisällissodan arvet. Sodan jälkeen Suomessa kyti kommunismin henki, jota vastaan perustettiin lapuanliike vuonna 1929 – liikkeen voi nähdä yrityksenä palauttaa ”valkoinen Suomi” ennalleen.
Lapuanliike oli kommunisminvastainen liike, joka sekoitti politiikan kenttää väkivallalla ja sen uhalla – aina poliittisiin murhiin saakka. Liike tunnettiin erityisesti ”muilutuksistaan”, joissa epämiellyttävät henkilöt siepattiin ja kyyditettiin autoissa toiselle paikkakunnalle tai itärajan tuolle puolen.
Muilutusten viesti oli selkeä: jos hallitus ei ryhdy nujertamaan kommunisteja, teemme sen itse. Lapuanliike saikin melko paljon aikaan: kommunistisia lehtiä lakkautettiin, kommunistisia kansanedustajia vangittiin ja hallitukseen valittiin liikkeen mukainen hallitus presidentti P. E. Svinhufvudin johdolla. Pian Suomessa oli käytössä ns. kommunistilait, jotka kielsivät kommunistien toiminnan.
Näin äärioikeisto (lapuanliike) kitki Suomesta äärivasemmiston (kommunistit). Äärioikeistokin sai pian kyytiä, kun lapuanliike kiellettiin vuonna 1932; mitä radikaalimmat keinot liike otti käyttöön, sitä enemmän se menetti kannattajiaan.
Tiesitkö, että politiikkaa ja sen historiaa voi opiskella ympäri Suomen yliopistoja?
Yhtenäisyyttä torjuntavoitoista
Suomen itsenäisyyttä uhattiin ensimmäistä kertaa kunnolla, kun Neuvostoliitto hyökkäsi Suomeen 1939. Neuvosto-Venäjä oli toipunut 1930-luvulla ensimmäisen maailmansodan tappioistaan ja halusi nyt valloittaa menetettyjä alueita takaisin.
Talvisodan katsotaan alkaneen ”Mainilan laukauksista”, jossa Neuvostoliitto syytti Suomen tykittäneen itärajan toisella puolen sijaitsevaa Mainilan kylää. Todellisuudessa Suomella ei ollut alueella tykistöä…
Sodan seurauksena Suomi menetti Neuvostoliitolle alueitaan Karjalasta, Kainuusta ja Lapista, mutta seurasi siitä jotain hyvääkin: repaleinen Suomi yhtenäistyi. Sota tunnetaan ”talvisodan hengestä”, jonka avulla piskuinen Suomi selvisi ylivoimaisen jättiläisen kynsissä. Se ei olisi onnistunut ilman kivenkovaa yhteishenkeä.
Suomen otteet sodassa myös nostivat maan osakkeita länsimaiden silmissä. Länsivaltojen kaavailemat tukijoukot olivatkin yksi syy sille, miksi Neuvostoliitto suostui allekirjoittamaan rauhansopimuksen maaliskuussa 1940, 105 päivää sodan syttymisen jälkeen.
Rauhan aika ei kuitenkaan kestänyt kauaa, sillä Hitlerin Saksa valmisteli sotaretkeään Neuvostoliittoon, ja Suomi joutui mukaan pakon sanelemana: Suomi joko hyökkäsi Saksan rinnalla tai joutui kahden tulen väliin. Jatkosota päättyi jälleen Suomen torjuntavoittoon.
Venäjä olisi voinut jatkaa sotaa, mutta se tarvitsi kaikki joukkonsa Saksan kukistamiseen, eikä Suomen miehittäminen ja hallitseminen olisi ollut kannattavaa.
Sotien traumoja käsiteltiin muun muassa taiteen keinoin. Tässä alkuperäisen Tuntematon sotilas -elokuvan traileri vuodelta 1955:
Sota-arpien hoitamista
Sotavuosia seurasi jälleenrakennuspolitiikka: maata piti rakentaa uudelleen ja kansaa pitää auttaa traumojen käsittelyssä. Helppoa se ei ollut, sillä iso osa Suomen budjetista meni sotakorvausten ja lainojen hoitoon.
Poliittisesti Suomi jäi sotien jälkeen lännen ja Neuvostoliiton väliin harmaalle alueelle. 1950-luku muistetaankin politiikassa Paasikivi–Kekkos-linjasta, jolla pyrittiin luomaan hyvät naapuruussuhteet Neuvostoliittoon ja välttämään kylmän sodan konflikteja. Linja perustui ns. YYA-sopimukseen (sopimus ystävyydestä, yhteistoiminnasta ja keskinäisestä avunannosta), joka solmittiin Suomen ja Neuvostoliiton välillä 1948.
Presidentti Paasikiven alulle panemaa linjaa jatkoi Urho Kekkonen, joka valittiin presidentiksi 1956. Kekkonen vei linjaa monella tapaa pidemmälle ja korosti hyviä naapurussuhteita vielä enemmän. Yksi syy tälle oli se, että Suomi uskalsi raottaa ovea länteen vain silloin, kun Neuvostoliitto oli tyytyväinen, ja näin myös tehtiin.
Hyvät suhteet itänaapuriin toivat kuitenkin myös varjopuolensa: Neuvostoliiton vaikutus Suomen sisäpolitiikkaan kasvoi, jolloin keskustelu ”suomettumisesta” alkoi. Itänaapurista vaikutettiin päivänpolitiikan lisäksi myös eduskunta- ja presidenttivaaleihin.
1960-luvulla puolueettomuuspolitiikka jatkui Kekkosen johdolla. Vuosikymmenellä tehtiin myös monia sosiaalipoliittisia uudistuksia:
- peruskoululaki, joka loi pohjan nykyiselle koulutusjärjestelmälle
- eläkelakeja
- rennompi alkoholilaki, joka toi keskioluet kauppojen hyllylle
- puoluelaki, jonka perusteella oikeusministeriöön perustettiin puoluerekisteri
Suomi porskutti yhteiskuntana kovaa vauhtia eteenpäin, ja silloin alettiin puhua ensimmäisen kerran hyvinvointivaltion rakentamisesta. Kehitys jatkui kovaa vauhti 70-luvulle, ja niin jatkui myös Kekkos-aika: hän oli valmis jatkamaan presidenttinä muttei halunnut osallistua vaaleihin, joten hänet valittiin presidentiksi poikkeuslain turvin vuonna 1973.
Poliittisella kentällä alkoi myös tapahtua tavallista enemmän liikehdintää:
- Suomen EEC-vapaakauppasopimus solmittiin vuonna 1973, mikä tehosti Suomen ulkomaankauppaa.
- Rautaesirippua raotettiin vuonna 1975 Suomen maaperällä Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssissa.
- Ympäristöaktivismi nosti päätään.
80-luvulla mentiin vielä Kekkosen komennossa, mutta hän erosi terveyssyistä 1981. Seuraavana vuonna Mauno Koivisto nimettiin Suomen yhdeksänneksi presidentiksi. Nämä presidentinvaalit olivat viimeiset perinteiset valitsijamiesvaalit, ja vuonna 1988 kansa otettiin mukaan valintaprosessiin.
Koiviston kauden keskeisimpiä muutoksia oli se, että presidentin valtaa vähennettiin ja pääministerin lisättiin. Keskustelu suomettumisesta jatkui vielä aktiivisena, mutta Suomi otti tasaisin väliajoin askeleita kohti länttä – suurimpana Euroopan neuvoston jäsenyys 1989.
Varsinainen harppaus länteen tapahtui sen sijaan 90-luvulla, ensin Neuvostoliiton romahdettua ja YYA-sopimuksen rauettua ja sitten vuonna 1995 Suomen liittyessä EU:hun kansanäänestyksellä (56,9 % suomalaisista äänesti sen puolesta).
Vuonna 1994 järjestettiin ensimmäiset presidentinvaalit, joissa presidentti valittiin suoraan kansanvaalilla ilman valitsijamiehiä – presidentiksi valittiin politiikan ulkopuolinen Martti Ahtisaari. Tällöin alettiin myös puhua sotilasliitto Natoon liittymisestä, mutta se ei ottanut tuulta siipiensä alle.
2000-luvun alku muistetaan politiikassa historian ensimmäisestä naispresidentistä Tarja Halosesta sekä perustuslakiuudistuksesta, jossa valta siirtyi yhä vahvemmin presidentiltä pääministerille ja parlamentaarinen demokratia vahvistui.
Tästä päästäänkin jo melko lähelle tätä päivää, ja historiaan peilaten Suomen poliittinen kenttä on monella tapaa rauhoittunut. Sauli Niinistöstä on kasvanut koko kansan presidentti, ja Suomi on ottanut yhä vankemmin askeleita länteen, viimeisimpänä Nato-jäsenyys Venäjän hyökättyä Ukrainaan.
Ukrainan sodan valossa 50-luvulla alkanutta Paasikivi–Kekkos-linjaa, joka väritti niin sisä- kuin ulkopolitiikkaa, on helppo ymmärtää – olihan sen keskeinen tavoite varmistaa, ettei Suomi joudu enää koskaan kamppailemaan itsenäisyydestään Neuvosto-Venäjää vastaan.
Lähteet
1. Eduskunta. Demokratian polku – Lyhytelokuvia edustuksellisesta kansanvallasta. Viitattu 23.10.2023 https://www.eduskunta.fi/FI/NuortenEduskunta/demokratian-polku/Sivut/default.aspx
2. Osmo Jussila, Seppo Hentilä, Jukka Nevakivi ja kumppanit. (2009). Suomen poliittinen historia 1809–2009 (6. uud. p.). WSOY Oppimateriaalit.
3. Paasikivi-Seura ry. Paasikiven linja ja ulkopoliittinen ajattelu. Viitattu 23.10.2023 https://www.paasikivi-seura.fi/paasikiven-linja-ja-ulkopoliittinen-ajattelu/
Piditkö tästä artikkelista? Jätä arvostelu!
Ladataan...
