Naiset ovat näytelleet keskeistä roolia suomalaisen kirjallisuuden ja kulttuurin historiassa; uraauurtavien naiskirjailijoiden kynistä on syntynyt monia kirjallisuushistorian merkittävimmistä teoksista. Tämän vaikuttavuutta lisää se, että naiset ovat saavuttaneet menestystä vastoin odotuksia. Naiskirjailijoita on historian saatossa tukahdutettu, ja naisten on ollut vaikeampi saada äänensä kuuluviin ja kirjoja julkaistua.
Tämä artikkeli on pyhitetty suomalaisille naiskirjailijoille ja sille, miten he ovat muovanneet Suomen kirjallisuuden kenttää.
Naisten rooli kirjallisuuden historiassa
Kirjallisuudesta on kasvanut Suomessa naisvaltainen ala: yli puolet Kirjailijanliiton jäsenistä on tätä nykyä naisia, ja valtaosa kirjallisuusapurahoista myönnetään naisille. Näin ei kuitenkaan ole ollut aina, vaan suomalaiset naiskirjailijat ovat saaneet taistella tiensä kirjallisuuden huipulle – ja taistelu on vielä kesken, jos tavoitteena on tasa-arvo esimerkiksi arvostuksen osalta.
Jos kirjallisuuden historiaa tarkastellaan kansainvälisesti, mieskirjailijat ja heidän teoksensa ovat dominoineet sitä. Naisten rooli rajoittui pitkään arjen ja huushollin pyörittämiseen, ja koulutuksen puutteen takia harvat naiset osasivat edes lukea ja kirjoittaa. Ei olekaan ihme, että maailmanmaineeseen nousseita naiskirjailijoita on vain kourallinen ennen 1800-lukua.
Ylen artikkeli esittelee vuonna 2018 tehtyä yhdysvaltalaistutkimusta, jonka mukaan naiskirjailijoiden määrä romahti englanninkielisessä kirjallisuudessa 1850–1950: naisten kirjoittamien romaanien määrä puolittui 50 prosentista 25 prosenttiin.
Tämän taustalta löytyy kirjallisuuden suosion kasvu: kun siitä tuli arvostettua, naiset saivat väistyä miesten tieltä. Tämä näkyi muun muassa naispuolisten henkilöhahmojen määrässä; mieskirjailijoiden teoksissa noin 1/3 tai 1/4 henkilöistä on naisia, naiskirjailijoilla taas noin puolet.
Suomessa tilanne oli samana aikana hieman erilainen. Vaikka kirjallisuus on ollut täällä meilläkin perinteisesti miesvoittoinen ala, naisten rooli parani 1800-luvun mittaan. Siitä saamme kiittää 1800-luvun loppupuolella herännyttä naisliikettä ja erityisesti sen äänitorvea Minna Canthia (1844–1897), mutta suomalaisen naiskirjallisuuden ensiaskeleet otettiin jo ennen sitä. Suomen kielen kurssi voi opettaa tästä lisää.
Suomalaisen naiskirjallisuuden ensiaskeleet
Suomalaisen naiskirjallisuuden alku ajoitetaan monessa paikkaa 1800-luvulle, mutta jos ihan tarkkoja ollaan, se alkoi jo 1600-luvun jälkimmäisellä puoliskolla. Christina Regina von Birchenbaumia (n. 1610–1651) voi nimittäin pitää Suomen ensimmäisenä nimeltä tunnettuna naisrunoilijana. Hänestä ei kuitenkaan tiedetä paljoa, eikä hänen olemassaolostaan ole mustaa valkoisella, joten sovitaan, että hän on tässä kohtaa poikkeus.
Ennen naisliikettä ja Canthia oli kuitenkin muitakin naiskirjailijoita, jotka elivät ja hengittivät romaaneilla. Näistä tunnetuin on Fredrika Wilhelmina Carsten, joka kirjoitti ensimmäisen suomalaisen romaanin vuonna 1840, Murgrönä (Muratti). Teos kertoo orvosta säätyläistytöstä, joka matkaa Tukholmaan ja löytää sieltä puolison.
Tällainen romanssikirjallisuus oli 1800-luvun alkupuoliskon naiskirjailijoille tyypillistä. Silloin romaania ei pidetty kovinkaan tärkeänä kirjallisuuden lajina, joten se jäi monien naisten äänitorveksi, sillä naiset eivät päässeet miesten tapaan luennoimaan tai kirjoittamaan lehtien palstoille.
Romaanit olivat naisille ainoa keino osallistua keskusteluun, ja heiltä odotettiin perheen ja kotielämän kuvausta. 1860-luvulta eteenpäin alettiin kuitenkin pohtia, voisiko naisen elämään kuulua jotain muutakin, ja tästä päästäänkin naisliikkeen syntyyn. Sattuisiko suomen kielen kurssi Jyväskylässä olemaan sinulle se sopivin vaihtoehto?
Ennen sitä on syytä mainita kolme naista, jotka rakensivat kirjailijauraa ennen Minna Canthia:
- Carolina Runeberg oli Suomen ensimmäinen omalla nimellään runokokoelman julkaissut naiskirjailija: Små diktförsök (Pieniä runoyritelmiä) vuonna 1855. Hänet muistetaan myös Suomen kansallisrunoilija J. V. Runebergin sisarena.
- Theodolinda Hahnsson oli ensimmäinen suomen kielellä kirjoittanut naiskirjailija. Hänen ensimmäinen teoksensa oli Ainoa hetki vuonna 1873.
- Hanna Ongelin oli ensimmäinen varsinainen ammattikirjailija Suomessa, ja häntä pidetään varhaisen naisliikkeen edustajana.
Millaisia kirjoja sinä tykkäät lukea? Kallistutko enemmän taide- vai viihdekirjallisuuden puolelle vai oletko kaikkiruokainen?
Naisliike nostaa päätään
1800-luvun Suomessa tytöt elivät hyvin erilaista elämää kuin pojat. Silloin uskottiin, että tytöt eivät jaksaneet pitkiä koulupäiviä, koulussa keskityttiin pääasiassa käsitöihin, ja jos naiset eksyivät työelämään, se tapahtui yleensä kätilönä.
Mitä pidemmälle vuosisadalla mentiin, sitä enemmän tasa-arvokysymyksiin alettiin kiinnittää huomiota. Esimerkiksi 1860-luvulla Suomeen perustettiin opettajakoulutusseminaari, johon otettiin ensimmäisen kerran naisia mukaan. Näin naisten työllistymismahdollisuuden laajenivat, ja ensimmäisten naisopiskelijoiden joukossa oli muuan Minna Canth.
Tai miten olisi suomen kielen kurssi Turussa?
Canthin opinnot jäivät kesken naimisiinmenon takia, ja hänestä tuli perheenäiti. Pian hän pääsi kuitenkin kirjoittamaan sanomalehteen, jonka hänen miehensä omisti. Canthin kärkkäät tekstit käsittelivät muun muassa naisten asemaa, kasvatusta ja alkoholia.
Hän tarttui yhteiskunnan epäkohtiin pelottomasti, mikä ei kaikkia miellyttänyt. Hän jakoi mielipiteitä ja sai vastustusta erityisesti miehiltä ja konservatiiveilta – vahva ja itsenäinen nainen kun oli ennenkuulumatonta!
Canth siirsi näkemänsä ja kokemansa vääryydet myös kirjojen sivuille, merkittävimpinä teoksinaan Työmiehen vaimo (1885), Köyhää kansaa (1886) ja Anna Liisa (1895). Hänen kirjojensa ja näytelmiensä ytimessä ovat tasa-arvon kysymykset sekä sukupuolten että yhteiskuntaluokkien välillä, mikä oli 1800-luvun loppupuolen realistiselle suuntaukselle tyypillistä.
Canthista kasvoi naisliikkeen äänitorvi ja sitä kautta yksi aikansa merkittävimmistä kirjailijoista ja vaikuttajista. Hän edisti työllään muun muassa naisten asemaa sekä tyttöjen koulutusmahdollisuuksia, ja hän oli ensimmäisiä merkittäviä suomenkielisiä kirjailijoita Aleksis Kiven jälkeen.
Canthin jalanjäljissä
Naisten aseman paraneminen ja naisliike Minna Canthin johdolla raivasivat tietä uuden vuosisadan naiskirjailijoille, kuten Maria Jotunille (1880–1943), L. Onervalle (1882–1972) ja Aino Kallakselle (1878–1956), jotka lähtivät rakentamaan modernia naiskuvaa.
1860-luvulla ilmoille heitetty kysymys ”Voisiko naisen elämään kuulua jotain muutakin?” nousi jälleen tapetille, mutta tällä kertaa fokus ei ollut naisten yhteiskunnallisissa ongelmissa vaan vapautumisessa ja seksuaalisuudessa. Suomen kielen opiskelu verkossa - miltä se kuulostaisi?
Nykyään seksuaalisuus on taiteen peruskauraa, mutta 1900-luvun alkupuoliskolla tilanne oli toinen. Kirjailijana ja näytelmäkirjailijana leipätyönsä tehneen Maria Jotunin teokset olivat monelle aikalaiselle ”siveettömiä”, ja jopa naisliike tuomitsi hänen novellikokoelmansa Rakkautta (1907) naisten viettien kuvaamisen ja avoimen erotiikan takia.
Jotuni tarttui rohkeasti naisten kokemiin epäkohtiin, tukahdutettuihin tunteisiin sekä oikean ja väärän teemoihin, kuten teki myös L. Onerva. Hänet muistetaan erityisesti Mirdja-romaanistaan (1908), joka käsittelee naisen roolia miehisessä yhteiskunnassa sekä itsensä löytämistä.
Mirdja herätti sekin kalabaliikin, sillä 1900-luvun alkupuoliskon naisen tuli olla siveellinen ja hyväkäytöksinen, ei eroottista elämää elävä, perinteisiä perhearvoja paheksuva itsensä etsijä. Teos keräsi kuitenkin myös kiitosta erityisesti nuorten intellektuellien keskuudessa, kuten tekivät myös monet muut samanhenkiset teokset.
L. Onerva oli niitä harvoja suomalaiskirjailijoita, jotka häivyttivät sukupuolen taiteilijanimestään. Maailmalla tämä oli paljon yleisempää: monet naiskirjailijat julkaisivat miehen nimellä, jotta saisivat tasavertaista kohtelua.
Naisen roolia käsitteli myös Aino Kallas, joka muistetaan erityisesti Sudenmorsian-romaanistaan (1928). Kirjassa päähenkilö muuttuu yöaikaan ihmissudeksi, ja kaksoiselämän voi nähdä kuvaavan kiellettyjä tunteita, minuuden eri puolia sekä naisten asemaa yhteiskunnassa.
1900-luvulle mahtuu toki monia muitakin naiskirjailijoita, jotka ovat jättäneet jälkensä suomalaiseen kirjallisuuteen, kuten Edith Södergran, Tove Jansson ja Eeva Kilpi. 2000-luvun kärkinimiin voi sen sijaan laskea esimerkiksi Johanna Sinisalon, Rosa Liksomin, Anna-Leena Härkösen ja Sofi Oksasen.
Heistä jokainen on niittänyt mainetta niin Suomessa kuin ulkomailla ja rakentaneet samalla yhä tasa-arvoisempaa kirjallisuuden kenttää. Kuten kuitenkin tuli jo todettua, tasa-arvon taival on vielä kesken.
Vaikka naiset lukevat Suomessa miehiä enemmän ja naiset kirjoittavat yli puolet Suomessa julkaistavista kirjoista, valtaosa kirjallisuuskritiikeistä on miesten kirjoittamia arvioita miesten kirjoittamista kirjoista. Suurimmissa karkeloissa tilanne on vielä lohduttomampi: 119 Nobelin kirjallisuudenpalkinnosta vain 17 on jaettu naisille. Finlandia ja Runeberg-palkinnot sentään menevät lähemmäs 50/50 tai jopa naisvoittoisesti.
Naiskirjailijoiden asema on siis vuosisatojen aikana parantunut merkittävästi, mutta se on silti ajankohtainen aihe, josta on syytä jatkaa keskustelua!
Lähteet
1. Helsingin Sanomat. (2005). Romaanit olivat naisten äänitorvi 1800-luvulla. Helsingin sanomat 9.11.2005. Viitattu 14.11.2023. https://yle.fi/a/3-5220270
2. Jyväskylän yliopiston Koppa. (n.d.). Modernia naiskuvaa luomassa. Viitattu 14.11.2023. https://koppa.jyu.fi/avoimet/taiku/kirjallisuuden_aikajana/1900-luvun-suomalainen-kirjallisuus/1900-luvun-alkupuoli/modernia-naiskuvaa-luomassa
3. Majander, Antti. (2021). Miehet jylläävät yhä kritiikissä, vaikka tasa-arvo etenee. Helsingin sanomat 30.1.2021. Viitattu 14.11.2023 https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000007771183.html
Piditkö tästä artikkelista? Jätä arvostelu!
Ladataan...
