Luova kirjoittaminen muistuttaa kaikkia taiteellisia ponnisteluja siinä, ettei se vaadi yhtä tiettyä taitoa. Se on pikemminkin kokoelma erilaisia taitoja ja elementtejä, jotka muodostavat toimivan kokonaisuuden.
Mukaansatempaavan hahmon luominen ei vaadi samoja taitoja kuin kauniin kuvauksen kirjoittaminen, eikä syvällisillä ja omaperäisillä ajatuksilla ole mitään tekemistä riimittelykyvyn kanssa. Luova kirjoittaminen rakentuukin monenlaisista taidoista, ja onnistuneessa teoksessa ne kaikki täydentävät toisiaan.
Romaanin juoni voi olla loistava, mutta se voi kaatua onttoihin henkilöhahmoihin tai kömpelöön kieleen. Olipa työn alla kauno- tai tietokirjallisuutta, runoutta tai proosaa, kirjailijan tulee varmistaa, että teoksen eri osat muodostavat eheän kokonaisuuden.
Esittelemme tässä artikkelissa näitä osia kaunokirjallisuuden kolmessa päämuodossa eli proosassa, käsikirjoituksissa ja runoudessa.
Proosan rakennuspalat
Proosa voidaan jakaa karkeasti kahtia asiateksteihin ja kaunokirjallisuuteen, ja luovat kirjoittajat keskittyvät näistä jälkimmäiseen. Proosan suosituimpia lajeja ovat romaanit ja novellit, joita yhdistää vakuuttavat henkilöhahmot ja mukaansatempaavat juonenkäänteet, jotka heräävät henkiin dialogin ja kuvailun kautta.
Hahmot ja hahmokehitys
Joidenkin mukaan hahmot ja hahmokehitys ovat kaunokirjallisuuden tärkeimmät elementit, ja he voivat hyvin olla oikeassa.
Hahmot vievät kerrontaa eteenpäin ja ovat välineitä, joiden avulla kirjailija käsittelee valitsemaansa teemaa. Ne ovat kuitenkin paljon muutakin. Lukijalle hahmot toimivat porttina teoksen maailmaan; uskottavat hahmot tarjoavat kosketuspintaa ja herättävät samaistumisen tunteita, jolloin tarina tuntuu jollain tasolla omalta.
Juoni ja miljöö
Mitä romaanissasi tai novellissasi tapahtuu? Juonessa on yleisellä tasolla alku, keskikohta ja loppu – tarkemmin katsottuna tapahtumia ja reaktioita, konflikteja ja ratkaisuja, kliimaksi ja lopetus.
Teoksen tapahtumat sijoittuvat tiettyyn aikaan ja paikkaan, joita kutsutaan miljööksi. Se voi olla tarkka ja todenmukainen, kuten vuosi 1952 ja Helsingin olympialaiset, tai epämääräinen ja fiktionaalinen – tai jotain siltä väliltä.
Miljööt heijastavat usein tapahtumia: von Goethen teoksessa Nuoren Wertherin kärsimykset tapahtumapaikalla myrskyää, kun päähenkilö kokee suuria tunteita.
Löydä äidinkielen opettaja Superprofilta!
Luovan kirjoittamisen opiskeluun on monia tapoja!
Teema ja symboliikka
Teoksen teema tarkoittaa sen keskeistä sanomaa. Teemoja voi olla useampia, ja ne voivat olla selkeästi esillä: Taru sormusten herrasta -trilogiassa tapahtumien keskellä on hyvyys vastaan pahuus, Leijonakuninkaassa kosto ja elämän kiertokulku.
Teemat heräävät henkiin kirjan sivuilla henkilöhahmojen, tapahtumien ja kerronnan kautta, mutta usein niitä kuvastetaan myös symboleilla. Harry Potterissa pahuuden symbolina toimii käärme, Taru sormusten herrassa Valtasormus, ja Nälkäpelien matkijanärhi symboloi kapinan henkeä.
Proosaa on vaikea kirjoittaa ilman näitä elementtejä, mutta kirjoittaessa tulee huomioida paljon muutakin, kuten kielelliset piirteet ja kerronnallisuus.
- Kielelliset piirteet: proosa ei hyödynnä runollista mittaa, ja kerronta rakennetaan kokonaisten lauseiden, virkkeiden ja kappaleiden varaan.
- Kerronnallisuus: kirjailija kuvaa tapahtumien lisäksi henkilöhahmoja ja miljöötä. Se voi tapahtua kaikkitietävä kertojan kautta (kolmas persoona) tai sitten henkilöhahmon silmin (ensimmäinen persoona).
Kirjailijalla on kuitenkin melko vapaat kädet teoksen kirjoittamiseen. Jokaisella on oma ääni, joka näkyy esimerkiksi sanavalinnoissa, lauserakenteissa, rytmissä ja näkökulmissa. Yleensä kaunokirjat jaetaan kappaleisiin ja lukuihin, mutta sekään ei ole pakollista.
Kaikilla kirjailijoilla on siis käytössä samat rakennuspalat, mutta jokainen voi itse päättää miten niitä käyttää vai käyttääkö ollenkaan.
Erityyppisiin teksteihin perehtyminen ja niiden kokeilu tukee kirjoittajana kehittymistä!
Käsikirjoituksen piirteitä
Henkilöhahmot, juoni, miljöö, teema ja symboliikka muodostavat myös käsikirjoitusten ytimen, mutta ne eroavat teksteinä romaaneista ja novelleista huomattavasti. Tämä johtuu esitystavan eroista: valkokankaalla ja teatterilavalla tarina esitetään kuvien, toiminnan, äänitehosteiden ja dialogin kautta, kun taas kirjailija nojaa täysin sanojen voimaan.
Tämä näkyy käsikirjoitusten formaatissa eli sen osissa ja muotoiluissa. Käsikirjoitus kostuu kohtauksista, joiden on oltava selkeitä ja helposti seurattavia. Näin käsikirjoituksilla on perusrakenne, jota seurata:
- kohtauksen otsikko (tapahtumapaikka ja -aika)
- toiminnan ja hahmojen kuvaus
- dialogi eli repliikit
- siirtymä eli leikkaus
Käsikirjoitukset eroavat proosateksteistä myös dialogissa. Romaanit ja novellit nojaavat useimmiten kaikkitietävään kertojaan tai hahmojen sisäiseen ajatteluun, kun taas näytelmissä ja elokuvissa hyödynnetään enemmän dialogia ja tapahtumia.
Käsikirjoituksille on ominaista myös tiiviys ja nopea eteneminen: jos 600-sivuisesta romaanista halutaan tehdä näytelmä tai elokuva, se on tiivistettävä noin 1,5–2 tunnin pätkään, jolloin käsikirjoittajan on poimittava olennainen tieto ja esitettävä se annetuissa raameissa.
Käsikirjoituksessa ja romaanissa voi siis olla tismalleen samat rakennuspalat – hahmoineen, juonenkäänteineen, miljöineen ja teemoineen – mutta kirjoitusprosessit ovat täysin erilaiset. Opi kirjoittamisesta lisää, suomen kielen kurssi Oulu!
Runouden tunnusmerkit
Luovan kirjoittamisen kursseilla käsitellään monesti erikseen runoutta, proosaa ja näytelmäkirjallisuutta, sillä ne ovat kaikki omia taiteenlajejaan. Hyvä novellisti ei ole automaattisesti hyvä käsikirjoittaja tai romaanikirjailija, vaikka niissä kaikissa hyödynnetään samoja luovan kirjoittamisen taitoja. Runon keskeiset elementit eroavatkin romaaneista ja käsikirjoituksista.
Kuvakieli
Monelle tulee runoista mieleen koukeroinen kieli ja sanojen takana piilevät merkitykset. Tämä johtuu runoille tyypillisestä kuvakielestä. Kuvainnollisuutta hyödynnetään, kun tavalliset sanat eivät riitä tai sovi tilanteeseen. Aurinko voi siis paistaa mutta myös nauraa. Kuvakielen keinoja ovat esimerkiksi vertauskuvat, metaforat ja symboliikka.
On kuitenkin myös ei-kuvainnollista runoutta, joissa taivas ei itke vaan sataa ja joissa ruusut ovat ruusuja eivätkä rakkauden symboleita. Tällainen on yleistynyt erityisesti modernissa runoudessa, jossa on muutenkin pyritty venyttämään perinteisen runouden rajoja.
Rytmi ja mitta
Runot voi jakaa karkeasti mitallisiin ja vapaamittaisiin. Mitallinen runo noudattaa tiettyä runomittaa, joita on valtava määrä: Kalevalamitta perustuu yksinkertaisimmillaan siihen, että jokaisessa säkeessä on kahdeksan tavua ja alkusointua: Mieleni minun tekevi / aivoni ajattelevi. Haiku-runossa on sen sijaan 17 tavua jaettuna kolmeen säkeeseen: 5–7–5.
Tavujen määrä ja niiden pituus muodostavat runon rytmin eli poljennon. Jos siis runoilija haluaa kirjoittaa mitallista runoutta, nämä seikat tulee muistaa ottaa huomioon. Mitään pakkoa ei kuitenkaan ole, vaan aina voi kirjoittaa vapaamitallista runoutta, jolloin runoilijalla on täysin vapaat kädet.
Tekstilajien kirjo kuvastaa hyvin luovan kirjoittamisen värikästä työkenttää.
Jäsentely
Runoja on monenlaisia oodeista sonetteihin, balladeihin ja limerikkeihin, joilla on kaikilla omat piirteensä. Perinteinen limerikki on viisisäkeinen pilaruno, kun taas balladi on laulettava lemmenruno, jossa voi olla säkeistöjen lisäksi kertosäe sekä riimipareja.
Runoja kirjoittaessa pitää siis miettiä, miten sen jakaa säkeisiin (yksi rivi) ja säkeistöihin (yhteen kuuluvat säkeet). Myös asettelulla on merkitystä: luonnon kauneutta käsittelevä runo voi olla aseteltu perinteisesti säkeisiin ja säkeistöihin, jolloin se ei vaikuta runon tulkintaan. Runon säkeet voi kuitenkin muodostaa myös Suomen valtion rajat, mikä ohjaa tulkintaa Suomen luontoon.
Nämä ovat runouden ominaispiirteitä, mutta sillä on myös yhteistä proosan kanssa. Runoissa on kertojaa muistuttava puhuja, joka voi esiintyä eri muodoissa:
- itsekseen ajatteleva (minä-muoto)
- toiselle kohdistettu (minulta sinulle)
- lukijaa puhutteleva (minulta lukijalle)
- ulkopuolinen puhuja
Runoissa on proosateosten tapaan usein myös keskeinen teema, kuten rakkaus, ystävyys tai suru.
Eri kaunokirjallisuuden lajeilla voi siis olla paljon yhteistä mutta myös suuria eroja. Runoja, romaaneja ja käsikirjoituksia kirjoitetaan kovin eri tavoin, ja harva ammattikirjailija on yhtä etevä kaikissa lajeissa.
Luovia tekstejä on kuitenkin niin monenlaisia, ettei hyvään romaaniin, runoon tai käsikirjoitukseen ole yhtä voittavaa sapluunaa. Romaanissa voi olla 1, 5 tai 10 henkilöhahmoa; runossa voi olla mitta tai olla olematta, eikä yksi ole automaattisesti toista parempi. Se onkin yksi luovan kirjoittamisen parhaita puolia, että lukijana ei voi koskaan tietää, millaiselle seikkailulle teos vie.
Piditkö tästä artikkelista? Jätä arvostelu!
Ladataan...
