1900-luvun alussa Venäjän keisarikunta oli laaja mutta hauras. Tsaari Nikolai II hallitsi yli 130 miljoonaa ihmistä absoluuttisella vallalla, mutta valtion kehitys laahasi muita suurvaltoja perässä. Köyhyys, sotatappiot ja sisäiset kiistat ajoivat hauraan järjestelmän murtumispisteeseen. Tämä artikkeli esittelee
- vallankumousten taustoja
- keskeisiä tapahtumia
- kauaskantoisia seurauksia.
Rakoileva keisarikunta
Nikolai II oli tarttunut Venäjän vallankahvaan vuonna 1894 – kahvaan, jota hänen sukunsa (Romanovit) olivat hallinneet lähes 300 vuotta. Hän uskoi vakaasti jumalalliseen oikeuteensa hallita, mutta kansan usko hallitsijaansa oli alkanut rakoilla.
Nikolain hallitus oli korruptoitunut ja hidas uudistumaan. Venäjä–Japani-sodan (1904–1905) nöyryyttävät tappiot olivat myös tyhjentäneet valtion kassaa. Kansalaisten tyytymättömyys purkautui tammikuussa 1905, kun rauhanomaiset mielenosoittajat marssivat Pietarin Talvipalatsille.
Tavoitteena oli viedä tsaarille anomuskirje, joka vaatisi parempia palkkoja ja kansalaisoikeuksia. Kun kulkue ei totellut pysähtymiskäskyä tai välittänyt hajotusyrityksistä, sotilaat avasivat tulen. "Verisunnuntaina" kuoli joitakin kymmeniä tai tuhansia riippuen siitä, ketä uskoo.
Mielenosoitus johti lakkoihin, kapinoihin ja mellakoihin. Paineen alla tsaari lupasi perustaa neuvoa-antavan parlamentin – duuman – ja myöntää kansalaisille lisäoikeuksia. Lupaukset jäivät kuitenkin usein tyhjiksi: jos duuma oli jostain eri mieltä, Nikolai II hajotti sen.
Imperiumi jatko horjumistaan vielä kymmenisen vuotta, mutta sen ongelmat syvenivät. Maaseudun väestö kaipasi kipeästi lisää maata, kasvava työväenluokka paini inflaation kourissa ja kansalliset vähemmistöt vastustivat hallintoa kovaa ääneen.
Sota ja helmikuun vallankumous
Kun ensimmäinen maailmansota syttyi 1914, Venäjän keisarikunta oli heikossa hapessa. Sen armeija oli valtava mutta huonosti varustettu, ja rintamalle lähdettiin ilman kiväärejä, ammuksia ja perusvarusteita. Vuoteen 1915 mennessä uhriluku hätyytteli miljoonaa.
Huoltoketjut takkusivat myös kotirintamalla. Vuoden 1916–1917 talvi oli poikkeuksellisen kylmä, mikä sakkasi rautateitä: polttoaineesta oli pulaa, ruoka mätäni ja hinnat nousivat kovaa vauhtia. Kun hallitus ilmoitti säätelystä, kansa panikoi, hamstrasi ja varasteli.
Nikolai II:n suosio jatkoi laskuaan, kun hän otti armeijan komentoonsa syyskuussa 1915:
- Tsaari ei ollut sodankäynnin ekspertti, mikä tietäisi lisätappioita.
- Tappiot heijastuisivat jatkossa suoraan häneen.
- Sodan johtaminen vei huomiota sisäpolitiikalta.
Pääkapungin Pietarin poliittinen valta siirtyi keisarinna Aleksandralle ja hänen korvaansa kuiskuttelevalle Grigori Rasputinille. Rasputin oli noussut keisariperheen lähipiiriin mystisenä ja juonittelevana parantajana, mikä ruokki huhuja korruptiosta ja petturuudesta.
Ensimmäisen vallankumouksen tapahtumat ajoittuivat meille tutun gregoriaanisen kalenterin mukaan maaliskuulle. Venäjällä oli tuolloin käytössä juliaaninen kalenteri, jonka mukaan tapahtumat alkoivat 23. helmikuuta.
Maaliskuussa 1917 pietarilaisten mitta oli täyttynyt. Putilovin tehtaasta alkanut lakko levisi nopeasti ja yleistyi muutamassa päivässä spontaaniksi yleislakoksi. Kaduille pakkautuneet 300 000 työläistä peräänkuuluttivat "tsaarin kaatoa".
Kun mielenosoitusten hajottaminen ei onnistunut rauhallisin keinoin, Nikolai II määräsi kenraalinsa tukahduttamaan lakkoilijat armeijan avulla. Osa sotilaista noudatti käskyä, mutta toiset epäröivät. He halusivat välttää verilöylyn ja päätyivät tulittamaan siviilien sijaan poliiseja.
Kapinaan liittyi muutamassa päivässä yli 100 000 sotilasta. Tsaarille uskollisten joukkojen määrä hupeni nopeasti, ja kapinoivat sotilaat tajusivat, että ainoa keino välttää rangaistus on viedä vallankumous loppuun.
Jos historiahammasta jää kolottamaan, tutustu seuraavaksi arkeen natsi-Saksassa!
Keisarivalta kukistuu
Kun Nikolai II hajotti jälleen duuman, osa sen jäsenistä perusti väliaikaisen komitean järjestyksen palauttamiseksi. Puhemieheksi valittu Mihail Rodzjanko lähetti tsaarille sähkeen, jonka mukaan tämä pystyisi välttämään vallankumouksen nimeämällä uuden, kansan luottamusta nauttivan hallituksen.
Nikolai II jätti vastaamatta sähkeeseen, kunnes koko Pietari oli 13. marraskuuta 1917 kapinallisten hallussa. Tsaari oli valmis taipumaan hallituksen perustamiseen, mutta se ei enää riittänyt – pääkaupunkilaiset vaativat tsaarin eroa.
Nikolai II luovutti kruununsa veljelleen Mikaelille, joka kuitenkin kieltäytyi vallasta. Mikael uskoi, ettei kansa hyväksyisi häntä hallitsijana, mikä vain kiihdyttäisi vallankumousta. Kolme vuosisataa kestänyt Romanovien hallintojakso päättyi yhdessä yössä.
Valta siirtyi uudelle väliaikaishallitukselle, joka otti pian itselleen keisarin, hallituksen ja parlamentin valtaoikeudet. Sen rinnalle perustettiin Pietarin neuvosto (työläisten ja sotilaiden neuvosto), jotka tekivät päätöksiä yhdessä ja joskus toisistaan välittämättä.
1900-luvun alku muistetaan Suomessa sortokausista, jolloin Venäjä pyrki kaventamaan Suomen autonomiaa ja liittämään sen lähemmäs keisarikuntaa. Uuden väliaikaishallituksen antama maaliskuun manifesti päätti toisen sortokauden.
Kohti uutta vallankumousta
Vallan vaihtuminen toi mukanaan euforiaa muttei kaivattua vakautta. Hallitus jatkoi epätoivoista maailmansotaa yrittäessään herättää kansalaisten isänmaallisuuden. Tappiot kuitenkin kasautuivat ja kansan kärsivällisyys oli jälleen koetuksella.
Inflaation kiihtyessä hallitus painoi lisää rahaa, mikä kiihdytti inflaatiota. Hinnat nelinkertaistuivat, ruokahuolto heikkeni ja työttömyys lisääntyi. Epätoivoon tarttui maanpaosta palannut bolsevikkijohtaja Vladimir Lenin, joka vaati "rauhaa, maata ja leipää" kaikille.
Leninin tavoitteena oli syrjäyttää väliaikaishallitus, siirtää valta neuvostoille ja käynnistää sitä kautta sosialistinen vallankumous. Maaperä oli otollinen, sillä sotiminen laski hallituksen suosiota, ja yleinen levottomuus satoi bolsevikkien laariin.
Bolsevikit päättivät aseellisesta valtaannoususta elokuussa 1917 mutta jäivät odottamaan sopivaa tilaisuutta. Väliaikaishallitus ei tiettävästi yrittänyt estää vallankaappausyritystä ennalta, sillä se uskoi pystyvänsä kukistamaan kapinan ja sitä kautta bolsevikit.
Sopiva tilaisuus ilmeni marraskuun alussa, kun hallitus yritti lakkauttaa bolsevikkien sanomalehdet. Punakaartilaiset miehittivät 6–7. marraskuuta Pietarin sillat, rautatieasemat, postitoimiston, sähkölaitoksen, puhelinkeskuksen ja pankit ilman suurempaa vastarintaa.
Bolsevikit julistivat samana päivänä tiedotteen vallanvaihdosta. Hallitus piileksi samoihin aikoihin Pietarin Talvipalatsissa, jonka punakaartilaiset valtasivat seuraavaan yöhön mennessä. Kun hallitus oli vangittu, Lenin rauhanjulistus ja hallitusjaot hyväksyttiin lähes yksimielisesti.
Vallankumouksista siviilisotaan
Valtaannousu osoittautui Venäjän hallitsemista helpommaksi: virkamiehet menivät lakkoon, pankit katkaisivat rahahanat ja maakunnat kapinoivat. Tätä jatkui jokunen kuukausi, kunnes bolsevikit nimittivät virastoihin omat tukijansa tai loivat kumppaneita uhkailulla.
Lenin uskoi tovereineen vallankaappauksen olevan lyhyt. Tavoitteena oli antaa esimerkki tuleville sukupolville ja levittää vallankumousaatetta ympäri maailmaa. Ennustus näytti käyvän aluksi toteen, sillä nälänhätä jatkui ja ruplan arvo romahti.
Bolsevikit pitivät lupauksensa irtautua maailmansodasta, koska sitä oli mahdoton voittaa. Bolsevikit kaipasivat myös rauhan tarjoamaa hengähdystaukoa; jos tappiollinen sota jatkuisi, bolsevikkivalta joutuisi väistymään pettyneiden venäläisten tai hyökkäävien saksalaisten tieltä.
Rauhansopimus ei kuitenkaan tuonut varsinaista rauhaa, sillä vallankumousta seurasi Venäjän sisällissota bolsevikkien ja heitä vastustaneiden valkoisten välillä. Nälänhädän ja terrorin värittämä sota päättyi vuonna 1922 punaisten voittoon.
Vallankumouksilla oli kauaskantoisia seurauksia. Venäjästä tuli lokakuun vallankumouksen myötä (1917) Neuvosto-Venäjä ja sisällissodan myötä (1922) Neuvostoliitto. Jälkimmäinen oli vaatinut hurjat 12 miljoonaa uhria, mutta maailmaan oli syntynyt ensimmäinen kommunistinen valtio.
Neuvostoliiton ensimmäiset vuodet olivat kivikkoiset. Nälänhätä jatkui 1930-luvun alkupuolelle saakka ja kärjistyi 1932–1933 Ukrainassa (holodomor), jossa kuoli lähteestä riippuen 3–14 miljoonaa ihmistä. Kärsimys oli osittain seurausta tietoisesta strategiasta: teollisuuteen satsattiin hurja määrä resursseja ja työvoimaa – usein ihmishenkien kustannuksella.
Piditkö tästä artikkelista? Jätä arvostelu!
Ladataan...
