Suomessa on ollut musiikkia yli kymmenen tuhannen vuoden ajan. Millaista musiikkia, sitä on lähes mahdoton sanoa. Ensimmäiset suomenkieliset dokumentit kirjoitettiin 1500-luvulla, ja niistäkin vain pieni osa on säilynyt tähän päivään.
Kansanmusiikin historia on myös siitä kimuranttia, että se eli joka kylässä hieman erilaisena ja muistinvaraisena. Jotkut laulut olivat tunnettuja, mutta valtaosa eli paikallisesti ja vain pienen hetken. Jos laulu sattui unohtumaan, sen tilalle keksittiin uusi ja parempi.
Anneli Asplund ja kumppanit toteavat teoksessaan Suomen musiikin historia: Kansanmusiikki (2006), että kansanmusiikin historiaa on sen monimuotoisuuden vuoksi mahdoton kuvata yhden kirjan kansissa – puhumattakaan yhdestä blogitekstistä!
Tämä artikkeli ei siis esittele kansanmusiikin koko historiikkia vaan suurimpia aaltoja sieltä täältä. Eri lajit ja vaikutteet on esitetty jokseenkin kronologisesti, mutta taiteen kentällä on hyvä muistaa, että muutokset ovat aina hitaita ja alueellisia.
Runolaulut ja itkuvirret
Runolaulu oli satojen vuosien ajan suomenkielisten tärkein musiikki- ja runouslaji. Ne eivät olleet vain runoja tai lauluja vaan kokonainen laulukulttuuri, jolla kerrottiin tarinoita, surtiin suruja, iloittiin iloja, loitsittiin sekä vietettiin häitä ja karhunpeijaisia.
Ensimmäiset runolaulut on kirjattu Suomessa muistiin 1600-luvulla, mutta runolauluja hoilattiin tutkijoiden mukaan jo pari kolme tuhatta vuotta sitten. Ne säilyivät suomenkielisen alueen ainoana varsinaisena laululajina 1600-luvulle saakka.
Runolauluilla on kolme tunnusmerkkiä:
- runomitta, joka helpotti pitkien runojen mieleen painamista
- sanapaino ensimmäisellä tavulla: vaka vanha Väinämöinen
- säkeiden kertaaminen
Luonteeltaan runonlaulanta erosi nykymusiikista paljon. Laulut elivät pienissä yhteisöissä, kylissä ja suvuissa ja välittyivät niiden välillä vain ihmisten mukana. Toisilleen laulavat tunsivat myös toisensa hyvin; tänä päivänä netistä voi etsiä ventovieraan runolaulajan, valita ventovieraan laulun ja jakaa sen ventovieraille lukijoille:
Suomalainen itkuvirsiperinne on puolestaan elänyt ortodoksisten karjalaisten parissa ensimmäiseltä vuosituhannelta lähtien. Itkuvirren esittäminen ei tarkoita varsinaista kyynelehtimistä vaan "äänellä itkemistä", jonka tavoitteena on purkaa pahaa oloa ja saada kuulijat osallistumaan yhteiseen suruun.
Itkuvirsillä on käsitelty kaikenlaisia suruja ja huolia, mutta yleensä ne liittyvät erotilanteisiin ja elämän taitekohtiin, kuten kuolemaan, sotaan lähtöön tai häihin. Rituaalisten itkujen lisäksi tilapäisitkuilla on käsitelty hetkellistä surua tai arkielämän huolia.
Vanhimmat itkut juontuvat antiikin Kreikkaan, jossa naisten kerrottiin esittävän valituksia ruumiin äärellä. Suomessa ensimmäiset maininnat ovat peräisin Mikael Agricolan Psalmien suomennoksesta, jossa hän kertoo pakanallisten vievän haudoille ruokaa ja itkevän:
Coolludhen hautijn Rooca wietin / joissa walitin parghutin ja idketin.
Mikael Agricola, 1551
Itkuvirsien esittäjät eli itkijät ovat yleensä naisia, jotka jatkavat äitiensä perinnettä. Itkuvirsillä on usein selkeä runomitta, mutta säkeistöjen rakenne ja rytmi voivat vaihdella. Perinteistä itkukieltä ja melodiaa opeteltiin pienestä pitäen, joten virsi ei välttämättä auennut ventovieraalle. Tämän päivän itkuvirsissä tämä ei ole ongelma:
Vieraita vaikutteita
1600-luku toi mukanaan uusia tuulia. Uskonpuhdistus teki tuloaan ja levitti kristinuskoa Suomeen, mikä haastoi paitsi pakanakulttuuria myös kansanmusiikkia. Kristinuskon oppeja levitettiin muun muassa virsikirjoilla, joiden kieli ja säkeet erosivat perinteisestä laulukielestä.
Uusien piirteiden mukana tuli myös uudenlaisia musiikki- ja laululajeja, kuten herjalauluja, balladeja, kehto- ja ketjulauluja sekä tanssi- ja leikkilauluja, jotka alkoivat ottaa pesäeroa runomittaan, alkusointuihin ja säkeiden kertaamiseen.
Uuden aallon tärkein piirre oli riimillisyys, joka kuului erityisesti rekilauluissa. Rekilaulun säkeistössä on perinteisesti neljä säettä, josta toinen ja neljäs rimmaavat keskenään. Tässä Nils Aganderin esimerkki vuodelta 1820:
Ole nuorra ilosa, tee
Leikki kunnialla;
Kunniata tyttö on
Kuin halme, joss’ on halla.
Nuoren ilot, naisen naurut
Pian sulta puuttuu;
Siinä leikin loppu on,
kuin Piika vaimoks muuttuu.
Kun rekilaulujen kerääminen alkoi 1800-luvulla, tutkijat ja kerääjät suhtautuivat niihin nyrpeästi. Kalevalan kokoajan Elias Lönnrotin mukaan ne olivat kehnoja paitsi kielen myös laulettavuuden osalta, sillä niissä pilkottiin sanoja ja venytettiin tavuja, eikä alkusointuja ollut nimeksikään! Hän kuitenkin tiedosti, että elämän ja tapojen muuttuessa ei auta jäädä suremaan entistä.
Romantikko voisi ajatella, että rekilauluja veisattiin rekiajelulla. Näin saatettiin myös tehdä, mutta nimi juontuu ruotsin kielen räcka-sanaan, joka tarkoittaa jonoa. Rekilaulu viittaa siis piiritanssiin.
Rekilauluista kasvoi nyrpeästä vastaanotosta huolimatta hiljalleen kansanlaulun uusi kieli. Suosio oli huipussaan 1800- ja 1900-lukujen taitteessa, ja niitä laulettiin vielä 1900-luvun lopulla piirilauluina, kunnes nuorison piirilaulut vaihtuivat paritanssiin.
Kirjalliset laulut ja arkkikirjallisuus
Yksi syy uskonpuhdistukseen oli painotekniikan kehitys. Kirjojen ja lehtisten avulla kristinuskon sanomaa pystyttiin levittää ympäri maailmaa, mikä vaikutti 1600-luvulta eteenpäin myös suomalaiseen kansanmusiikkiin.
Painetulla tekstillä ei ollut aluksi suurta vaikutusta, sillä harva rahvas suomalainen osasi lukea. Viestin välittäjinä toimivat papit ja virkamiehet, mutta lukutaidon kehittyessä alettiin painaa enemmän ns. arkkikirjallisuutta ja arkkiveisuja.
Arkkiveisut olivat pieniä lehtisiä, jotka sisälsivät yhden tai useamman runomuotoisen virren tai laulun. Aiheet olivat usein hengellisiä, mutta maalliset aiheet yleistyivät 1800-luvulla, kun kirjoitustaito yleistyi ja arkkiveisuja alettiin pitää joutavina.
Tämän jälkeen arkeissa käsiteltiin niin rikoksia ja onnettomuuksia, sotia, ennustuksia kuin julmia elämänkohtaloitakin. Arkkiveisuista kasvoi rahvaan kansan uutiskanava, ja sensaationhakuisilla aiheilla pyrittiin lisäämään myyntiä kuin klikkiotsikoilla konsanaan!
Virsikirjat ja arkkiveisut olivat merkittävässä rooli siinä, että suullinen perinne sai rinnalleen kirjallisia lauluja. Näin suomalaisista koulittiin vakiintuneiden ja säkeistöllisten laulujen taitajia, ja virsiä veisattiin kirkon lisäksi aamulla, ehtoolla ja ruokapöydässä.
Ehtaa ajanwietettä
Uskonnon rooli alkoi heiketä kansanmusiikissa 1700-luvun myötä. Maallisiin lauluihin liitetyt uskonnolliset juuret katosivat, eikä laulujen viihteellisyyttä yritetty enää peitellä. Tämä näkyi muun muassa siinä, että arkkiveisuissa puhuttiin enemmän ja enemmän ajanwietteestä.
1700-luvulla musiikki yleistyi myös harrastuksena, mistä kertovat monet julkaistut nuottikirjat. Talonpojat soittivat erityisesti polskaa eli tanssimusiikkia; kansanomaista tanssia oli keskiajalta lähtien säestetty laulaen, mutta soitinsäestys oli yleistynyt 1600-luvulla, kun viulu rantautui Suomeen.
Myös lauluperinne oli murroksessa: runomitallisia lauluja harrastettiin vielä jonkin verran, mutta vanha perinne oli tulossa tiensä päähän. Arkkiveisuilla oli tässä tärkeä rooli, sillä ne toivat erityisesti Ruotsista uusia teksti- ja melodia-aineksia.
Musiikista ja laulusta oli toisin sanoen tulossa entistä viihteellisempää. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö hengellinen musiikki olisi mennyt ajanvietteestä. Virsisävelmät olivat aikansa populaarimusiikkia, eikä aikalaisilla ollut tapana erotella kirkollisuutta ja maallisuutta.
Kohti suomalaisuutta
1800-luvulle tultaessa suomalainen kansanmusiikki oli kulkenut pitkän matkan runolauluista ja itkuvirsistä hengellisiin lauluihin ja ajanwietteeksi. Aikalaiset eivät kuitenkaan osanneet ajatella itseään tai laulujaan erityisen suomalaisina.
Ajatus suomalaisuudesta syntyi vähitellen 1800-luvulla, kun suomalaiset tajusivat, etteivät he ole ruotsalaisia tai halua tulla venäläisiksi. Näin Suomessa alettiin rakentaa suomalaisuutta ja suomalaista kansanperinnettä, kuten 1800-luvun Euroopassa oli tapana.
Elias Lönnrotin runokokoelmat Kalevala ja Kanteletar toimivat rakennustyön polttoaineena. Samalla kehitettiin suomen kieltä ja perustettiin kansakouluja, mikä heijastui kansanmusiikkiin uudenlaisina lauluina, kuoroina, soittokuntina ja soitinyhtyeinä.
Vanhempi kansanmusiikki koki myös uudenlaista nostetta, kun erilaisiin tapahtumiin kutsuttiin runonlaulajia ja taitavia pelimanneja. Näin kansanmusiikki jatkoi kehitystään, mutta se ammensi yhä perinteistään ja muovautui suomalaiseksi.
Tiivistä tekoälyn avulla:
Piditkö tästä artikkelista? Jätä arvostelu!
Ladataan...
