Suomessa on musisoitu tavalla tai toisella tuhansien vuosien ajan. Lähes kaikki ovat kuulleet kanteleesta, joka on kansallissoittimena suomalaisuuden symboli. Kanteleen jälkeen perinnesoitinten lista on varsin niukka.
Pohjoisen luonnon karuissa oloissa syntyi melko vaatimattomia soittimia, joilla oli usein käytännöllinen tehtävä. Syrjäisen sijaintinsa takia esi-isämme ja -äitimme eivät myöskään päässeet nauttimaan suuren maailman villityksistä ensimmäisten joukossa.
Tietyt soittimet elävät kuitenkin kansanmusiikkiperinteessä yhä. Tämä blogiteksti esittelee soitinten vanhaa ja uutta aaltoa: kanteletta ja paimensoittimia sekä muualta tulleita pelimannisoittimia.
Kantele: Suomen kansallissoitin
Antropologi A. O. Väisänen on kuvannut kanteleen asemaa seuraavasti: "Mikään toinen kansa ei ole runoudessaan niin korkealle ylistänyt soitintaan kuin meidän kansamme Kalevalan mukaan kanteletta. Todella on siis kantele Suomen kansallissoitin."
Kanteleen asema suomalaisuuden symbolina juontuu Kantelettareen (1840) ja Kalevalaan (1849). Elias Lönnrotin kokoamassa kansalliseepoksessa kannel on tietäjä ja runonlaulaja Väinämöisen soitin, ja Väinämöisestä kasvaa eepoksen sankari musiikin avulla.
Kanteleella on Väinämöisen käsissä hurjia voimia: sen soittoa saapuvat kuulemaan niin metsän eläimet, veden kalat kuin maan matoset, ja se saa katot kajahtelemaan, ukset ulvomaan, immeiset itkemään ja viholliset vaipumaan uneen.
Kuten monet tietävät, Väinämöisen kantele on rakennettu hauen leukaluusta (Kalevalan 40. runo):
Kust’ on kopppa kanteletta?
Hauin suuren leukaluusta;
Kust’ on naulat kanteletta?
Ne on hauin hampahista;
Kusta kielet kanteletta?
Hivuksista hiien ruunan.
Kun luinen kannel katoaa, Väinämöinen rakentaa uuden puusta, kuten tosielämässä on tapana. Perinteisessä kanteleessa on viisi kieltä, mutta musiikin monipuolistuessa kieliä viritettiin enemmän ja enemmän. Moderneissa malleissa niitä voi olla jopa 40!
Kanteleen historia on hieman hämärän peitossa. Villeimmät arviot ajoittavat sen juuret yli 3000 vuoden taa, mutta yleinen käsitys osuu vuosien 1000 eaa. ja 1000 jaa. väliin. Alkuperästäkään ei ole varmuutta, sillä sukulaissoittimia on löydetty mm. Virosta, Latviasta ja Liettuasta.
Kantele sai 1600-luvulla haastajan erityisesti viulusta, mutta se säilytti suosionsa 1900-luvun alkupuolelle saakka. Kanteleensoittajat olivat juhlien päätähtiä, ja kaupoissa myytiin kanteleita, nuotteja ja soitto-oppaita. Sen jälkeen suosio alkoi hiipua, kunnes 1960-luvulla käynnistettiin aktiiviset elvytystoimet.
Paimensoittimet
Kansanmusiikin soittimet voi jakaa karkeasti kahtia paimensoittimiin ja pelimannisoittimiin. Paimensoittimet ovat usein yksinkertaisia ja itsetehtyjä, pelimannisoittimet mutkikkaampia ja muualta tulleita.
Paimensoitinten kohdalla "soitin" on tosin hieman hämäävä termi, sillä ne olivat pitkään lähinnä äänilähteitä:
- Puisella räikällä hätisteltiin petoja ja houkuteltiin jäniksiä piiloistaan.
- Lehmänkelloilla seurattiin lehmien kulkua ja peloteltiin petoja.
- Pilleillä ja huiluilla houkuteltiin pikkulintuja.
Soittimia käytettiin myös viestinnässä ja uskon asioissa. Ne toimivat merkkiäänenä eksyneille, kokoontumiskutsuna kyläläisille ja viestinä vihollisten liikkeistä. Niillä voitiin torjua pahoja henkiä, turvata karjaonnea ja luoda otollisia olosuhteita.
Hiljalleen soittimet saivat musiikillisia tehtäviä: paimenet alkoivat soittaa yksinkertaisia säveliä yksinäisyyttään, ja juhlissa tanssittiin soitinsäestyksellä. Melodiset soittimet ovat kuitenkin melko uusi keksintö, minkä Timo Leisiö kiteyttää osuvasti kirjassa Suomen musiikin historia – Kansanmusiikkia:
Etelä-Suomessa on asuttu viimeiset 11 000 vuotta, ja jos suhteutamme tuon ajan tunniksi, viulunsoittoa on kuultu Suomessa alle kaksi minuuttia.
Timo Leisiö
Uusien soitinten esiinmarssi alkoi 1600-luvulla, kun viulu, klarinetti ja harmonikka alkoivat vallata hää- ja tanssilavoja. Samalla kotitekoiset soittimet jäivät ammattimaisten soitinrakentajien luomusten jalkoihin, ja paimensoittimista alettiin siirtyä kohti pelimannisoittimia.
Ennen pelimanneja on kuitenkin syytä mainita kaksi soitinta: jouhikko eli jouhikannel sekä säkkipilli, jotka molemmat tekivät tilaa viululle. Jouhikkoa on soitettu pitkään erityisesti Itä-Suomessa ja Karjalassa, kun taas säkkipilli on raikunut Etelä-Suomessa, Kannaksella ja Virossa jo keskiajalla.
Pelimannisoittimet
Pelimannimusiikki tunnetaan ympäri Pohjoismaita, ja pelimanni-sana juontuu ruotsin kielen spelmaniin. Entisaikaan korvakuulolta soittavat pelimannit tahdittivat niin häitä kuin hautajaisia, ja musisointi rakentui muotitanssien ympärille.
Pelimanni on perinteisesti tarkoittanut soitinmusiikin esittäjää ja erityisesti viulun soittajaa. Nykyään se kattaa lähes kaikki kansanmusiikin soittajat ja soittimet viulusta harmonikkaan, klarinettiin, mandoliiniin, kanteleeseen sekä erilaisiin huiluihin ja pilleihin.
Viulu
Kun viulu rantautui Suomeen 1600-luvulla, se korvasi melko vaatimattoman jouhikon hääseremonioiden ja tanssiaisten säestäjänä. Viulunsoiton kultakautta elettiin 1700- ja erityisesti 1800-luvulla, jolloin sitä soitettiin ahkerasti eri puolilla Suomea.
Vahvin asema viululla oli etelä- ja länsiosissa, joihin virtasi paljon vaikutteita ruotsalaisesta kansansoitosta. Perinteiset hääjuhlat olivat usein suuria ja monipäiväisiä tapahtumia, joissa hääpelimannien viulut raikasivat taukoamatta monta tuntia.
Tänä päivänä kansanmusiikki yhdistetään vahvinten Keski-Pohjanmaalla sijaitsevaan Kaustisen kuntaan, jossa on järjestetty perinteinen kansanmusiikkijuhla vuodesta 1968 lähtien. Kaustislaisesta viulunsoitosta tuli myös 2020-luvun alussa osa Unescon aineettoman kulttuuriperinnön luetteloa!
Klarinetti
Klarinetilla on rakkaan lapsen tapaan monta nimeä: klaneetti, flaneetti, planeetti, larnetti, pilli… Saksalaislähtöinen klarinetti saapui Suomeen 1700-luvun lopulla Ruotsista, jossa sitä oli käytetty armeijan marssisoittimena.
Suomi koulutti samalla tavalla klarinetisteja armeijan tarpeisiin, kunnes se päätyi tanssisoittimeksi puolivahingossa. Kun senaatti lakkautti pataljoonat ja niiden soittokunnat 1830-luvulla, maassa oli paljon työttömiä klarinetisteja, jotka löysivät uuden yleisön tanssilavoilta.
Harmonikka
Harmonikka on niin olennainen osa Suomi-iskelmää, että sille voisi myöntää kunniasuomalaisen tittelin. Harmonikka on alun perin saksalaista perua, mutta meille se levisi todennäköisesti 1800-luvun lopulla Karjalasta kauppiaiden ja Venäjän armeijan mukana. Tätä perua on myös harmonikka-sana (venäjäksi "garmon").
Huuliharppu ja kumppanit
Saksasta on peräisin myös huuliharppu, joka yleistyi pelimannimusiikissa 1900-luvun alkupuolella. Samoihin aikoihin lavoilla alettiin nähdä kitaraa, Italiasta rantautunutta mandoliinia, urkuharmonia ja kontrabassoa.
Uusien soitinten esiinmarssi ei kuitenkaan tapahtunut hetkessä tai tasaisesti. Monet niistä saapuivat Ruotsin kautta ensin Suomen länsiosiin ja levisivät sieltä eteenpäin. Vaikka siis viulu rantautui Suomeen jo 1600-luvulla, se yleistyi Karjalassa vasta 1800-luvulla.
Monilla soittimilla oli myös vanhakantaisia edeltäjiä. Suomessa esimerkiksi tehtiin rukiin oljesta tai järvi- ja meriruo'osta soro-, olki- tai ruokopillejä, jotka soivat klarinetin tapaan. Puusta ja tuohesta tehtiin puolestaan erilaisia trumpetteja ja torvia.
Moderni kansanmusiikki
Kansanmusiikki on kehittynyt ja muuttunut vuosisatojen saatossa paljon. Varhaisimmat soittimet olivat lähinnä äänenlähteitä, kuten pillejä, kolistimia ja kelloja, joita hyödynnettiin metsästyksessä, työnteossa ja viestimisessä.
Muutos kohti musisointia alkoi kunnolla 1600-luvulla, kun perinteiset kotikutoiset soittimet saivat haastajia ulkomailta. Yhteiskunta kehittyi samaan aikaan vauhdilla, joten ihmisillä oli enemmän mahdollisuuksia ja aikaa harrastaa.
Monet perinnesoittimet pitivät pintansa 1900-luvun alkuun asti, kunnes musiikin kentällä puhalsivat jälleen uudet tuulet ja uudet soittimet. Kansanmusiikin uusi nousu alkoi 1960-luvun lopulla, kun perinnemusiikin ja kanteleen asemaa ryhdyttiin aktiivisesti parantamaan.
Kansanmusiikki nousi takaisin suuren yleisön tietoisuuteen 1968, kun Kaustisella järjestettiin ensimmäiset kansanmusiikkijuhlat. Seuraavalla vuosikymmenellä perustettiin Kansanmusiikin keskusliitto ja Suomen ensimmäinen kansanmusiikin professuuri.
Samoihin aikoihin Sibelius-Akatemiassa alkoi kansanmusiikin akateeminen opetus, mikä kantaa hedelmää yhä. Varhaisen aallon edustajia ovat mm. harmonikkasoittaja ja säveltäjä Maria Kalaniemi, kanteletaiteilija Timo Väänänen sekä Värttinä-yhtye, joka ammentaa erityisesti karjalaisesta runolauluperinteestä.
Kansanmusiikki on löytänyt 2000-luvulla myös täysin uusia tuulia: Tuuletar-yhtye yhdistelee suomalaista kansanperinnettä hip hoppiin ja beatboxingiin, kun taas Korpiklaanin musiikissa jouhikko, viulu, harmonikka ja huilu yhdistyvät metallimusiikkiin.
Kansanmusiikiksi lasketaankin nykyään lähes kaikenlainen soitanta, jossa on kansanmusiikin elementtejä. Tämä kuvastaa nykytaidetta yleisesti: taiteen kentällä ei ole enää selkeitä tyylisuuntia, vaan erilaisia elementtejä yhdistellään vapaammin.
Kansanmusiikkiperinne elää, hengittää ja kehittyy siis tapojen ja elämän mukana, minkä Elias Lönnrot tiedosti jo yli 150 vuotta sitten:
Kullakin ajalla on oma luontonsa, elämänsä ja muu olentonsa, eikä entistä aikaa saada takaisin kääntymään, jos kuinka körteistä vedettäisi.
Elias Lönnrot
Piditkö tästä artikkelista? Jätä arvostelu!
Ladataan...
