Kansanmusiikki on kuin hämäräpolku suomalaisen kulttuurin takapihalle: tuttu mutta silti salaperäinen. Se on kulkenut suomalaisten mukana vuosituhansien ajan suullisesti ja paikallisesti, mutta kirjallisia jälkiä on säilynyt melko vähän.
Tutkijat, musiikin kerääjät ja taiteilijat ovat pitkään ajan yrittäneet selvittää, millaista musiikkia Suomessa on soitettu ja laulettu, milloin eri laululajat ovat syntyneet ja miten vieraat vaikutteet ovat muokanneet perinnettä.
Työ on lähes arkeologista: faktoja on vähän mutta kerrostumia, johtolankoja ja tulkintaa sitäkin enemmän. Tämä blogiteksti esittelee kansanmusiikin historian pääpiirteitä, perinnesoittimia sekä muutamia sävelmiä, jotka ovat vuosien varrella jääneet elämään.
Kansanmusiikin historia
Kansanmusiikki ja historia on melko kimurantti yhdistelmä. Jos historia tarkoittaa kirjallisiin lähteisiin perustuvaa tietoa, voiko kansanmusiikilla olla historiaa, koska se on säilynyt ennen kaikkea suullisessa perinteessä ja muistin varassa?
Vastataan heti "totta kai voi", sillä tällainen pohdinta lähestyy uhkaavasti saivartelua! Dokumenttien puute tarkoittaa kuitenkin sitä, että kansanmusiikin historiassa on vähemmän varmaa tietoa ja enemmän päättelyä ja tulkintaa.
Se on joka tapauksessa varmaa, että suomalaisen kansanmusiikin voi jakaa karkeasti kahteen vaiheeseen:
- Vanhempi jakso on niukkaa runonlaulua.
- Uudempi jakso on runsaampaa soitantaa.
Niukkaa runonlaulua
Suomenmaalla on musisoitu tuhansien vuosien ajan, ja musiikki on ollut pitkään tärkeä osa arkea. Tätä voi olla vaikea uskoa, kun tarkastelee entisaikojen soittimia. Jos meillä on kitarat, pianot ja rummut, heillä oli pajupillit, räikät ja lehmänkellot.
Tietyllä tapaa ns. paimensoittimet olivat jopa nykysukulaisiaan tärkeämpiä, sillä niillä oli käytännöllisiä tehtäviä: pajupillillä voitiin houkutella pikkulintuja, räikillä voitiin pelotella petoeläimiä ja lehmänkelloilla voitiin seurata lehmien liikettä.
Musiikki oli tietty myös viihteellistä, mutta se keskittyi soitinten sijaan runolauluun. Ensimmäiset runolaulut on kirjattu Suomessa muistiin 1600-luvulla, mutta niitä on tutkijoiden mukaan hoilattu jopa 3 000 vuotta sitten.
Runolaulut eivät olleet pelkkiä runoja tai lauluja vaan laulukulttuuri, jolla kerrottiin tarinoita, surtiin suruja, iloittiin iloja, loitsittiin sekä vietettiin häitä ja karhunpeijaisia. Tänä päivänä runolauluihin on helpoin tutustua Kalevalan tai Kantelettareen sivuilla.
Elias Lönnrot keräsi 1800-luvulla runoja Itä-Suomen ja Karjalan alueelta ja muokkasi ne laulettavaan muotoon. Näin syntyi Suomen kansalliseepos ja suomalaisen kulttuurin kivijalka, joka pitää kansanmusiikin henkeä yhä yllä:
Runolaulu ei olisi ollut mitään ilman kanteletta, jolla säestettiin, improvisoitiin ja tarvittaessa paikattiin puuttuvia laulajia. Kanteletta pidetään Suomen kansallissoittimena, eikä ihme, sillä se teki Väinämöisestä Kalevalan rokkikukon, jonka soitto hurmasi omat ja peittosi viholliset.
Kanteleen synnystä on monia versioita. Yleisimmässä ja Kalevalaan päätyneessä versiossa Väinämöinen rakentaa soittimen hauen leukaluusta, mutta materiaaliksi on toisaalla kelvannut myös hauen hartiat, lohen leukaluu, poron polviluu ja joutsenen siipiluu.
Tämä kuvastaa hyvin kanteleen hämärää alkuperää: siitä on mainintoja Suomen ja Karjalan lisäksi mm. Virossa, Latviassa ja Liettuassa, eikä vuosituhansistakaan ole yhteisymmärrystä. Villeimmät arviot vievät sen juuret 3 000 vuoden taa, mutta 1000 eaa. ja 1000 jaa. välimaasto on yleisesti hyväksytty kompromissi.
Runsaampaa soitantaa
Runonlaulu säilyi suomalaisten ainoana varsinaisena laululajina 1600-luvulle saakka, kunnes alueelle alkoi virrata uusia, ulkomaisia vaikutteita. Murros ei kuitenkaan ollut selvärajaista tai nopeaa: Länsi-Suomeen tullut uutuus saattoi saavuttaa Karjalan 100–200 vuotta myöhemmin, jos koskaan.
Muutoksen vauhdittajana toimi uskonpuhdistus, joka kehitti suomen kieltä ja toi Suomeen ensimmäiset painotuotteet. Näiden joukossa tuli mm. virsikirjoja ja arkkiveisuja eli lehtisille painettuja runomuotoisia virsiä ja lauluja.
Kansanmusiikin kannalta uuden aallon tärkein piirre oli riimillisyys, joka näkyi ja kuului erityisesti rekilauluissa. Siinä missä runolaulut olivat nojanneet runomittaan, alkusointuun ja säkeiden kertaamiseen, uusi tulokas oli rakenteeltaan vapaampaa ja loppusointuista:
Nils Agander, Laulu kanteletta soittavalle Tytölle (1820):
Ole nuorra ilosa, tee
Leikki kunnialla;
Kunniata tyttö on
Kuin halme, joss’ on halla.
Nuoren ilot, naisen naurut
Pian sulta puuttuu;
Siinä leikin loppu on,
kuin Piika vaimoks muuttuu.
Samalla Suomeen virtasi uusia soittimia, etunenässä viulu, joka korvasi kanteleen häiden ja tanssiaisten ykkössoittimena. Viulu raikasi erityisesti Länsi-Suomessa, jonka monipäiväisissä hääjuhlissa soitettiin viulua tuntikaupalla yhteen putkeen.
Kun viulua seurasivat mm. klarinetti, harmonikka ja huuliharppu, alettiin puhua pelimannimusiikista. Musiikki oli onnistunut ottamaan pesäeroa uskontoon ja yleistymään harrastuksena, mikä teki siitä entistä viihteellisempää.
Tämä näkyi myös arkkiveisuissa, joissa alettiin puhua yhä enemmän ajanwietteestä. Virret ja hengellisyys saivat tehdä tilaa sensaationhakuisille rikoksille ja onnettomuuksille, sodille ja ennustuksille, joilla yritettiin lisätä myyntiä.
Suosittuja kansanlauluja
Mitä niukasta runonlaulannasta ja runsaammasta soitannasta on jäänyt käteen? Suosituimmat runolaulut löysivät tiensä Kalevalaan ja Kantelettareen, jotka pitävät perinteen hengissä vielä pitkään. Itkuvirsiä, rekilauluja ja muita laululajeja on myös arkistojen täydeltä niistä kiinnostuneille.
Kansanmusiikki on kuitenkin siitä katoava luonnonvara, että vanhat ikivihreät tuppaavat unohtumaan, eikä tilalle synny uusia. Tämä ei kuitenkaan estä perinteen keräämistä, tutkimista ja esittämistä tai siitä ammentamista, mikä pitää kansanmusiikin elossa.
1800-luvulta eteenpäin on myös säilynyt monia runoja, sävelmiä ja lauluja, jotka ovat koskettaneet suomalaisia vauvasta vaariin. Monet niistä ovat tavalla tai toisella paatoksellisia, tunnelmallisia tai vakavia:
Arvon mekin ansaitsemme
Kun Jaakko Juteinin vuonna 1816 julkaisema runo Arvon mekin ansaitsemme istutettiin vanhaan kansansävelmään, siitä kasvoi ajan mittapuulla koko kansan hitti. 1800-luku muistetaan suomalaisuuden rakentamisesta, ja runon tarkoituksena oli kohottaa kansan itsetuntoa.
Karjalan kunnailla
Talvi- ja jatkosodan jälkeen kirjoitettiin monia veisuja, jotka kaihosivat menetetyn Karjalan perään. Karjalan kunnailla -laulusta kasvoi yksi evakkokarjalaisuuden tunnussävelmistä, mutta alun perin Valter Juva ei ikävöinyt luovutettua Karjalaa vaan Karjalaa ylipäänsä – teksti on kirjoitettu jo vuonna 1902 kauan ennen sotia.
Tuu tuu tupakkarulla
Kansanmusiikki on pullollaan kehtolauluja, joiden tehtävänä on tuudittaa lapsi uneen. Tuu tuu tupakkarulla on näistä tunnetuimpia, ja sitä on laulettu todennäköisesti miljoonille suomalaisille. Miten tupakkarulla on löytänyt tiensä lastenlauluun, on oma juttunsa!
Kansanlaulujen riveihin mahtuu myös rempseää, vitsikästä ja ivailevaa sorttia, kuten tämä kolmikko:
Säkkijärven polkka
Karjalankannaksella soitettiin jo 1800-luvun lopulla melodiaa, jolla ei ollut nimeä. Kun ristiminen tuli ajankohtaiseksi, mieleen tuli säkkijärveläiset pelimannit, jotka soittivat melodiaa ahkerasti. Näin sai nimensä yksi pelimannimusiikin merkkisävelmistä, Säkkijärven polkka:
Isontalon Antti ja Rannanjärvi
1800-luvun Etelä-Pohjanmaa oli hurja paikka. Puukkojunkkarit eli hälyt rettelöisivät ja rellestivät ympäri maakuntaa juopottelemassa, varastelemassa ja tappelemassa. Hälyjen johdossa olivat Antti-kamat, Isontalo ja Rannanjärvi, joiden maine on ikuistettu tunnettuun kansanlauluun:
Kerenski
Harva muistaa enää Aleksandr Kerenskin, joka toimi Venäjän pääministerinä vuonna 1917. Jos mennään sata vuotta ajassa taaksepäin, hänen nimensä raikui niin lasten kuin aikuistenkin huulilta. Kuten suosikkisävelmässä lauletaan, Kerenski yritti laittaa tuiman taikinansa suolaksi koko Suomenmaan mutta huonoin tuloksin:
Mikä sinun suhteesi on kansanmusiikkiin? Entäpä suosikkikappaleesi? Kommentoi molemmat alle!
Piditkö tästä artikkelista? Jätä arvostelu!
Ladataan...
