Ranskan suurta vallankumousta (1789–1799) on tutkittu yli 200 vuotta, mutta sen syistä ei ole vieläkään päästy yhteisymmärrykseen. Joidenkin mukaan taustalla oli ennen kaikkea epäoikeudenmukainen säätyjärjestelmä, kun taas toiset painottavat väestön kasvun ja talouskriisin yhteispeliä. Heikko hallinto, korruptio ja valistusaika loivat joka tapauksessa otollisen maaperän vallankumoukselle.
Aika ennen vallankumousta
Eurooppa rakentui 1700-luvulla sääty-yhteiskunnista. Ranskassa kansa oli jaettu aatelistoon, papistoon ja kolmanteen säätyyn, joka kattoi porvarit, talonpojat, työläiset ja köyhälistön. Heillä kaikilla oli velvollisuutensa:
Aatelisto
Hallitsi, keräsi veroja ja nautti samalla verovapaudesta ja kuninkaan suojeluksesta.
Papisto
Käytti uskonnollista valtaa ja vastasi muun muassa väestön rekisteröinnistä, opetuksesta, sairaanhoidosta ja lähetystyöstä.
Kolmas sääty
Kantoi suurimman taakan veroista ja ruumiillisesta työstä ilman aateliston tai papiston etuoikeuksia.
Valtaosa 1700-luvun ranskalaisista kuului kolmanteen säätyyn, jolla ei ollut juurikaan vaikutusvaltaa: aatelisto ja papisto kattoivat vain muutaman prosentin väestöstä. Sääty-yhteiskuntaa ja säätyluokkia pidettiin jumalan luomuksena ja tahtona, eikä niitä saanut muuttaa. "Luokkahyppyjä" nähtiin niin ikään harvoin, sillä säätyihin synnyttiin.
Ranskalaisen sääty-yhteiskunnan huipulla oli kuningas, joka oli lakien ja määräysten ulottumattomissa. Hän hallitsi kansaa ja maata haluamallaan tavalla, eikä hänen valtaansa kyseenalaistettu – ajateltiin, että kuninkaan valta oli jumalan perua.
Aatelisto sotii, papisto rukoilee ja kansa maksaa.
1700-luvun ranskalainen viisaus
1700-luku tunnetaan myös valistuksen aatteesta, joka saavutti huippunsa vuosisadan loppupuolella. Jos sääty-yhteiskunta nojasi valtion mielivaltaan, säätyerioikeuksiin, konservatismiin ja uskomuksiin, valistusajattelijat korostivat tasa-arvoa, uudistuksia, tiedettä ja järkeä.
Koska monet valistusajan suurimmat ajattelijat olivat ranskalaisia, valistusaatteet tavoittivat kansalaiset tehokkaasti:
Jean-Jacques Rousseaun mukaan yhteiskunnan lait ovat oikeudenmukaisia vain silloin, kun kansalaiset itse saavat osallistua niiden säätämiseen. Hän korosti kansansuvereniteettia eli kansanvaltaa, jossa valta kuuluu lopulta kansalle itselleen, ei hallitsijalle.
Voltaire puolusti yksilönvapauksia aikana, jolloin sanan- ja uskonnonvapaus olivat rajattuja. Hän kritisoi ankarasti uskonnollista suvaitsemattomuutta ja kuninkaan mielivaltaa sekä kannatti valistuksen arvoja, kuten järkeä, sivistystä ja taloudellista vapautta.
Montesquieun mukaan vallan keskittyminen yhdelle taholle johtaa helposti sortoon. Siksi hän ehdotti vallan kolmijakoa, jossa eduskunta säätää lait, hallitus panee ne täytäntöön ja riippumaton tuomioistuin valvoo lakien noudattamista – näin estetään vallan väärinkäyttö.
Kun valistusaatteet levisivät, papisto ja kuningasvalta joutuivat suurennuslasin alle. Sääty-yhteiskuntaa alettiin pitää epäoikeudenmukaisena, eikä kuningasta nähty enää jumalan valtaan asettamana hallitsijana. Samalla ihmiset ymmärsivät, että kaikilla tulisi olla mahdollisuus vaikuttaa.
Ranskan vallankumouksen syntyihin syviin voi tutustua myös valkokankaalla!
Kriisien värittämää kehitystä
1700-lukua leimasi säätyjen ja valistusaatteen lisäksi kehitys: kun yhteiskunta kehittyi ja elinolot paranivat, erot säätyluokkien välillä kapenivat. Kolmanteen säätyyn kuuluneet porvarit ja talonpojat rikastuivat, saivat parempaa koulutusta ja halusivat enemmän oikeuksia ja tasa-arvoisemman aseman.
Yhteiskunnan kehittyessä myös elinikä piteni. Ranskan väkiluku tuplaantui vuosien 1715–1800 välillä, ja se oli 26 miljoonalla asukkaallaan Euroopan väkirikkain valtio vuonna 1789. Tämä toi mukanaan painetta: maaseudulla ei riittänyt kaikille maata, ja kaupungit täyttyivät työtä etsivistä ihmisistä.
Pariisiin ja muihin suurkaupunkeihin nousi nopeasti köyhälistöalueita, joissa elinolot olivat kurjia. Tämä lisäsi levottomuuksia ja tiedostavuutta: nuoret, joilla ei ollut mahdollisuuksia perinteiseen elämään, olivat valmiimpia haastamaan vanhat rakenteet ja etsimään uusia vaihtoehtoja.
Ranskalaisten ahdinkoa vauhditti myös yleinen hintojennousu. Elämiskustannukset kasvoivat vuosien 1741–1785 välillä 62 %, eikä palkkakehitys pysynyt perässä. Aika ajoin palkat jopa laskivat: vuonna 1789 reaalipalkka laski 25 % prosenttia samalla kun leivän hinta nousi 88 %.
Nopeasti kasvava kansa tarvitsi myös enemmän ruokaa ja elintarvikkeita, mikä alkoi rasittaa Ranskan taloutta. Ranska oli Yhdysvaltain vapaussotaa Iso-Britannian siirtomaavaltoja vastaan (1775–1587) ja osallistunut Seitsenvuotiseen sotaan (1756–1763) ja Itävallan perimyssotaan (1740–1748), mikä oli imenyt valtionkassan tyhjäksi.
Taloutta yritettiin korjata muun muassa veronkiristyksin, jotka lankesivat kolmannen säädyn harteille. Esimerkiksi pahamainen suolavero (gabelle) nosti ruoan hintoja ja rasitti erityisesti köyhintä väestönosaa – samalla kun Ranskan hovi jatkoi prameaa elämäänsä Versailles'n palatsissa.
Kuningas Ludvig XVI yritti laajentaa verotusta myös aatelistoon ja papistoon, mikä kaatui voimakkaaseen vastarintaan. Ranska ajautui tilanteeseen, jossa se halusi säilyttää kansainvälisen statuksensa (sotia), mutta siihen ei ollut varaa. Näin se päätyi ottamaan valtavasti lainaa, mikä ajoi talouden ahdinkoon.
Heikko hallitus saa vahvan haastajan
Ranskan kuningas Ludvig XVI jäi historiaan hyväntahtoisena mutta heikkona hallitsijana. Hänen hallintonsa oli sekava ja epäjohdonmukainen, ja hän epäröi tärkeissä päätöksissä. Kun uudistusmieliset ministerin yrittivät kiristää verotusta, heidät erotettiin aateliston ja hovin painostuksesta.
Tämä lisäsi kansan vihaa, sillä heidän silmissään kuningas laittoi ylimystön edut kansan edelle. Tilannetta ei auttanut kuningatar Marie Antoinette, jonka ylellinen ja tuhlaileva elämäntyyli ärsytti köyhyydestä kärsiviä ranskalaisia. Kuningatar osallistui myös maan sisäpolitiikkaan, minkä nähtiin heikentävän kuninkaan valtaa.
Kun Ranskan valtiota uhkasi vararikko vuonna 1789, Ludvig XVI kutsui säädyt koolle. Tavoitteena oli ratkaista kriisi maltillisesti, mutta neuvottelut ajautuivat nopeasti umpikujaan, mikä sytytti kapinan liekin. Kolmannen säädyn edustajat julistautuivat kansalliskokoukseksi – se ei edustaisi säätyjä vaan koko kansaa.
Kansalliskokouksen tavoitteena oli toteuttaa mittavia uudistuksia ja sulkea aatelis- ja pappissäätyä päätöksenteon ulkopuolelle. Se sai kuitenkin nopeasti pappissäädyn kannatuksen, jolloin se edusti noin 99 % Ranskan väestöstä.
Kun kuningas yritti estää kansalliskokouksen kokoontumisen lukitsemalla Versailles'n salin, kokouksen edustajat vetäytyivät viereiseen tennishalliin ja vannoivat niin sanotun "pallohuoneen valan" – he eivät hajaannu ennen kuin Ranskalle kirjoitetaan uusi perustuslaki.
Ele osoitti, että kansa on valmis haastamaan monarkian valtaa, ja sen se myös teki. Heinäkuussa 1789 aseistautunut väkijoukko valtasi Pariisissa sijainneen Bastiljin linnoituksen, joka toimi kuninkaan hallinnon symbolina. Kapina levisi myös maaseudulle, jossa talonpojat pelkäsivät aateliston kostotoimia ja hyökkäsivät heidän linnoihinsa.
"Suurena pelkona" tunnetut levottomuudet murensivat sääty-yhteiskunnan pohjan. Kostotoimien sijaan aatelisto päätti luopua etuoikeuksistaan ja vapauttaa talonpojat monista raskauttavista veroista ja velvoitteista. Elokuussa 1789 kansalliskokous hyväksyi ihmis- ja kansalaisoikeuksien julistuksen, jonka mukaan kaikki ovat syntyneet vapaiksi ja tasa-arvoisiksi.
Kuningas Ludvig XVI kieltäytyi luopumasta vallastaan, mutta epäonnistunut pakomatka ja kansan kasvava viha johtivat hänen uskottavuutensa romahdukseen. Näin kuningas ja monarkia saivat väistyä vallankumouksen tieltä.
Ranskan suuren vallankumouksen taustalla oli siis monta tekijää:
- Valistusaika sai ihmiset kyseenalaistamaan säätyjärjestelmää ja sen epäoikeudenmukaisuutta.
- Ranska ajautui taloudelliseen kriisiin, mikä lisäsi yhteiskunnan eriarvoisuutta.
- Kansalaiset kärsivät nälänhädästä ja elintarvikkeiden puutteesta, mikä lisäsi levottomuuksia.
- Kuningas Ludvig XVI nähtiin heikkona hallitsijana, joka ei kyennyt ratkaisemaan maan ongelmia.
Ranskalaisia liberaaleja oli osallistunut myös Amerikan vallankumoukseen (1775–1783), mikä vahvisti vallankumousaatteen leviämistä. Amerikan vapaussota toimi esimerkkinä ja vahvisti ranskalaisten identiteettiä, minkä seurauksena yhä useampi halusi itsenäisyyttä ja muutosta.
Vallankumous ei kuitenkaan edennyt suunnitelmien mukaan. Vallankumousjohtajien riitautumista seurasi ns. hirmuvallan aika, jolloin tuhannet ranskalaiset menettivät henkensä. Ranska ajautui myös sotiin muiden Euroopan valtioiden kanssa.
Vaikka siis sääty-yhteiskunta mureni, ihmisoikeuksien julistuksen tavoitteet eivät toteutuneet. Unelma tasa-arvosta, vapaudesta ja demokratiasta säilyi kuitenkin hengissä ja muodostivat 1800-luvulla pohjaa demokraattisten valtioiden synnylle.
Piditkö tästä artikkelista? Jätä arvostelu!
Ladataan...
