Palestiina on terminä melko mutkikas. Sillä voidaan viitata Palestiinan valtioon mutta myös Palestiinan alueeseen, jonka rajat ovat olleet historian kirjoissa melko epäselvät ja vaihtelevat.
Palestiina (arab. فلسطينية, Falasṭīn) tai Palestiinalaisalue viittaa Lähi-idässä sijaitsevaan alueeseen, jonka Israel miehitti vuonna 1967. Vuonna 1988 alue julistautui itsenäiseksi, ja vuodesta 2013 alkaen siellä toimiva palestiinalaishallinto on käyttänyt itsestään nimitystä Palestiinan valtio.
Se kytkeytyy tietysti myös Palestiinan arabiväestöön eli palestiinalaisiin, joista iso osa elää Palestiinan ulkopuolella maanpaossa. Termi kuitenkin yleistyi tässä käytössä vasta 1960-luvulla, ja ennen tätä esimerkiksi Suomessa puhuttiin yleisesti arabeista.
Tämä toimii hyvänä aasinsiltana tämä artikkelin aiheeseen eli siihen, miten Palestiina ja palestiinalaisuus saivat alkunsa. Esittelemme alueen historiaa, nyky-Palestiinan muodostumista sekä sen tärkeimpiä vaiheita, mikä sivuaa myös Israelin ja Palestiinan konfliktia.
Palestiina historiallisena alueena
Nykyisen Palestiinan alueelta on löytynyt merkkejä ihmisen esi-isistä noin 1,5 miljoonan vuoden takaa. Alue tunnetaan eteläisenä Levanttina, joka oli tärkein Afrikasta lähtevä muuttoreitti. Ei olekaan yllätys, että jotkut päätyivät myös asumaan alueelle.
Kesti kuitenkin vuosituhansia, ennen kuin klaaneista ja heimoista kehittyi sivilisaatioita.
Ensimmäinen maininta ”Palestiinasta” on noin 1100-luvulta ennen ajanlaskun alkua. Egyptin 20. dynastia (1189–1077 eaa.) viittasi naapurimaahansa tai sen asukkaisiin Peleset-nimellä. 700-luvun eaa. assyrialaisten teksteissä on puolestaan käytetty Palashtu-nimeä.
Vielä myöhemmin, kun kreikkalaiset miehittivät maata, he kutsuivat sitä Palaistineksi. Nimi on siis ollut käytössä pitkään, mutta palestiinalainen identiteetti syntyi vasta paljon myöhemmin.
Noin 1000-luvulla eaa. alueelle perustettiin Israelin kuningaskunta, mikä toimi sysäyksenä juutalaisen uskon syntyyn. Tätä seuranneet vuosisadat olivat levottomia ja sotaisia, ja alue oli milloin Assyrian, milloin Babylonian, milloin Aleksanteri Suuren ja milloin roomalaisten hallinnassa.
Tämä johti lopulta siihen, että juutalaiset lähtivät – tai joutuivat lähteä – etsimään maata, jossa he saivat harjoittaa uskontoaan rauhassa. Tätä kutsutaan juutalaisten diasporaksi eli siirtolaisuudeksi, mikä oli keskeisessä roolissa sekä Palestiinan että Israelin valtion synnyssä.
Palestiina saa rajansa
Lähdettyään kotimaastaan juutalaisyhteisöt asettuivat eri puolelle maailmaa, ja Palestiinan alueella oli monia hallitsijoita. Sen pitkäaikaisin isäntä oli Osmanien valtakunta, joka valloitti alueen vuonna 1517.
Palestiina-nimen käyttö oli yleistynyt ajanlaskun alkupuoliskolla Rooman valtakunnassa ja kristittyjen keskuudessa. Osmanit käyttivät alueesta samansukuista Filastin/Filistin-nimeä, kun taas juutalaiset puhuivat ”Israelin maasta” (Eretz Israel), jotka molemmat viittaavat pyhään maahan.
1800-luvulla syntyneellä sionistisella liikkeellä oli tärkeä rooli Palestiinan synnyssä: sen tavoitteena oli perustaa juutalaisvaltio Raamatussa mainittuun luvattuun maahan – Kanaaninmaahan – eli Palestiinaan.
Sionistinen liikkeen taustalla oli kaksi keskeistä syytä:
- Juutalaiset olivat hajaantuneet eri mantereille, ja heiltä puuttui oma valtio.
- Juutalaisvainot olivat yleistyneet erityisesti Euroopassa, ja juutalaiset joutuivat jälleen pakenemaan.
Juutalaisten muuttoliikenne käynnistyi 1880-luvulla, jolloin ajatus juutalaisvaltiosta yleistyi. Ensimmäisen maailmansodan myötä alueen valta oli vaihtunut osmaneilta Iso-Britannialle, joka oli keskeisessä roolissa ns. kahden valtion mallin rakentamisessa – tai sen yrittämisessä:
- Vuonna 1917 annettiin ns. Balfourin julistus, jossa britit tukivat juutalaisten kansallisen kodin perustamista Palestiinaan ensimmäisen maailmansodan jälkeen.
- Vuonna 1920 San Remossa Lähi-idän alueet jaettiin sodan voittajien kesken, ja ”Palestiinasta” tuli Iso-Britannian mandaatti- eli hallintoalue. Näin Palestiina sai ensimmäiset viralliset rajansa.
San Remon päätöksen mukaan juutalaisten kansankoti perustettaisiin Palestiinaan ”samaan aikaan turvaten ei-juutalaisten asukkaiden siviili ja uskonnolliset oikeudet”.
Oma valtio omine rajoineen ei kuitenkaan ollut palestiinalaisten alkuperäinen tarkoitus. Vuonna 1919 järjestetyssä Palestiina-arabikongressissa esitettiin, että Palestiina kuuluu suur-Syyriaan ja että se on aina ollut osa arabi-Syyriaa. Syyria jaettiin ensimmäisen maailmansodan jälkeen Ranskalle, eikä ajatus suur-Syyriasta ollut enää mahdollinen.
Palestiinalla tai palestiinalaisuudella ei siis ollut selkeää identiteettiä vielä 1900-luvun alussa, vaan se alkoi muodostua ja vahvistua samalla, kun juutalaisten kansalliskotia rakennettiin.
Israelin ja Palestiinan konflikti on vain yksi Euroopan lähellä käytävistä sodista.
Tilanne kiristyy
Juutalaisten muuttoliikenne Palestiinaan kiihtyi 1900-luvun mittaan: vuonna 1914 Palestiinassa asui noin 94 000 juutalaista ja 595 000 ”ei-juutalaista” – vuonna 1947 vastaavat luvut olivat 630 000 ja 1 300 000.
Tavoitteena oli, että juutalaiset ja arabit eläisivät alueella sulassa sovussa, mutta näin ei tapahtunut. Kasvava juutalaisväestö vei arabeilta työpaikkoja ja koteja, ja mitä enemmän alueelle muutti juutalaisia, sitä vahvemmaksi kahtiajako yltyi.
Juutalais- ja arabiväestöt ottivat väkivaltaisesti yhteen, ja molemmat kääntyivät koko ajan vahvemmin myös brittihallintoa vastaan. Tilanteeseen ehdotettiin sekä yhden että kahden valtion mallia, mutta sopua ei koskaan syntynyt.
Tämä ajoi Palestiinan mandaattialueen sisällissotaan. Vaikka juutalaisia oli vähemmän, he olivat sotilaallisesti vahvempia ja järjestyneempiä ja voittivat sodan. Voitto johti Israelin itsenäistymiseen vuonna 1948 – samana päivänä, kun Iso-Britannian lippu laskettiin Jerusalemissa viimeisen kerran.
Israelin itsenäistyminen ja sodan murskavoitto johti mittaviin puhdistuksiin, ja sadat tuhannet arabit joutuivat pakolaisiksi. Palestiinalaiset viittaavat tähän termillä al-Nakba – katastrofi.
Tämä oli pikakatsaus 1900-luvun alkupuoliskon tilanteeseen. Se linkittyy vahvasti Israelin ja Palestiinan konfliktiin sekä Israelin syntyyn, ja tarkempi selonteko löytyy toisesta artikkelistamme.
Ajatus palestiinalaisuudesta vahvistuu
Arabimaissa oli herännyt 1900-luvun alkupuolella käsitys panarabialaisuudesta tai panarabismista, joka korosti arabimaiden yhtenäisyyttä. Liikkeen myötä useat arabivaltiot itsenäistyivät, ja ajatus oli myös yhdistää niitä toisiinsa.
Arabivaltiot sotivat Israelia vastaan useamman kerran 1950–70-luvuilla. Palestiinan kannalta merkittävin oli 1967 sodittu kuuden päivän sota, jossa Israel miehitti viimeisetkin Palestiinan rippeet eli Länsirannan ja Gazan.
Arabimaiden tappioiden myötä panarabismi otti takapakkia. Samoihin aikoihin käsitys palestiinalaisuudesta vahvistui: vuonna 1964 perustettiin Palestiinan vapausjärjestö (PLO), jonka keskeisenä tavoitteena oli Palestiinan täydellinen vapauttaminen ja Palestiinan valtio.
Tämä vauhditti sitä, että panarabismi heikkeni Palestiinasta paenneiden keskuudessa – he mielsivät itsensä yhä vahvemmin palestiinalaisiksi.
Vuonna 1987 Israelin miehittämien alueiden palestiinalaiset nousivat vastarintaan, mikä tunnetaan ensimmäisenä intifadana eli Palestiinan kansannousuna. Sen taustalla olivat mm. palestiinalaisalueiden miehitys, Israelin koventuneet otteet sekä Gazan alueen kurjat elinolot.
Kansannousun seurauksena vuonna 1988 syntyi Palestiinan itsenäisyysjulistus, ja ensimmäiset valtiot tunnustivat Palestiinan valtioksi. Samana vuonna PLO irtisanoutui terrorismista ja hyväksyi kahden valtion ratkaisun, mutta Israel piti PLO:ta yhä terroristijärjestönä.
Tilanne eteni seuraavina vuosina, ja rauhaa pyrittiin neuvottelemaan kahden valtion mallin pohjalta. Vuonna 1993 Israel ja PLO tunnustivat toisensa ja sitoutuivat kahden valtion ratkaisuun. Vuotta myöhemmin Israel vetäytyi Gazasta ja Länsirannasta osittain ja salli palestiinalaishallinnon perustamisen.
Sopimuksessa ei kuitenkaan otettu kantaa palestiinalaisvaltion perustamiseen, Jerusalemin jakamiseen tai palestiinalaispakolaisten kohtaloon, eli isoimmat kysymykset jäivät ratkomatta. Neuvottelut etenivät vuosituhannen vaihteeseen saakka, mutta ne päättyivät lopulta umpikujaan.
Epäonnistuneita neuvotteluja seurasi toinen intifada eli palestiinalaisten kansannousu, eikä kahden valtion malli koskaan toteutunut.
Palestiinalla ja palestiinalaisuudella on siis melko lyhyet juuret. Palestiina sai ensimmäiset viralliset rajansa Iso-Britannian mandaattialueen, mutta tänä päivänä nimellä viitataan yleensä arabien asuttamiin Gazan ja Länsirannan alueisiin.
Alueet eivät kuitenkaan ole yhtenäisiä alueita, joten puhe ”Palestiinan valtiosta” on hieman harhaanjohtavaa. Esimerkiksi Länsirannalla on sekä Israelin että palestiinalaisten hallitsemia maa-alueita, joista jälkimmäiset ovat Israelin tarkassa syynissä.
Näillä alueilla asuu miljoonia palestiinalaisia, mutta iso osa palestiinalaisista asuu yhä siirtolaisina. Palestiinan ”valtio” ja väestö ovat siis todella pirstaloituneita.
Piditkö tästä artikkelista? Jätä arvostelu!
Ladataan...
Erinomaiisen hyvä
Juurisyistä tarvitaan tietoa!,joten kiitos!
T Unto Ahvensalmi,Vihti
Moikka Unto! Kiitos kommentistasi :)