Israelin ja Palestiinan konflikti herättää voimakkaita tunteita maailmanlaajuisesti ja siitä keskustellaan aktiivisesti myös Suomessa. Pikakatsauksella terroristijärjestöksi luokiteltu Hamas vaikuttaa sodan syypäältä, mutta tarkempi katsaus historiaan paljastaa vuosikymmenten väkivaltaisen historian.
Pikakelaus alueen historiaan
Nykyisellä Israelin ja Palestiinan alueella on ollut historian saatossa monia hallitsijoita, kuten Assyrian, Babylonian ja Persian valtakunnat. Alue pysyi kuitenkin väestöltään ja uskonnoltaan pääosin juutalaisena ajanlaskun alkupuolelle saakka, kunnes Rooman valtakunta levittäytyi Lähi-itään.
Juutalaiset vastustivat roomalaisvaltaa ja kapinoivat sitä vastaan, mikä tunnetaan juutalaissotina: ensimmäinen vuosina 66–73 ja toinen 132–135. Sodat päättyivät Rooman valtakunnan voittoon, ja juutalaiset karkotettiin Jerusalemista.
Juutalaissotien seurauksena kokonaisia juutalaisia kansanryhmiä lähti alueelta elääkseen Rooman valtakunnan ulottumattomissa. Tähän viitataan usein diaspora-termillä, joka tarkoittaa uskonnollisten ryhmien siirtolaisuutta: juutalaiset joutuivat muuttamaan ja hajaantumaan esi-isiensä mailta.
Kristinuskosta tuli näin alueen hallitseva uskonto, mutta islam syrjäytti sen 600-luvulla. Väkivalta ei loppunut tähän, vaan kristityt ja muslimit taistelivat alueen hallinnasta vuosisatojen ajan. 1500-luvulla Osmanien valtakunta eli turkkilaisheimot nousivat valtaan, ja alue pysyi muslimien linnakkeena aina 1900-luvulle ja ensimmäiseen maailman sotaan saakka.
Tässä alueen historia pähkinänkuoressa. Tarkempi katsaus löytyy toisesta artikkelistamme, mutta näilläkin tiedoilla 1900- ja 2000-lukujen tapahtumia on helpompi ymmärtää.
Sionismin aate herää
Roomalaisvallan myötä juutalaisyhteisöt levittyivät hajanaisesti eri puolille maailmaa. Valtaosa heistä asui uskonnollisina vähemmistöinä, ja koska heiltä puuttui oma koti, juutalaisuus tiivistyi etnisyydeksi. Juutalaisuudesta tuli siis vähemmistökansa, jotta se pysyisi hengissä.
1800-luvulla nationalistiset aatteet alkoivat nostaa päätään Euroopassa – myös Suomessa. Juutalaiset eivät kuitenkaan pystyneet rakentamaan omaa kansallisaatettaan, sillä heiltä puuttui oma valtio.
Samoihin aikoihin iso osa juutalaisista oli tottunut länsimaiseen elämäntapaan, ja heidän määränsä väheni. Kun tähän lisätään modernin rasismikäsitteen synty ja sitä seuranneet juutalaisvainot, syntyi sionismin aate eli tavoite juutalaisvaltion rakentamisesta.
Vuonna 1896 itävaltalais-unkarilainen toimittaja Theodor Herzl kirjoitti ”Ehdotuksen nykyaikaisesta ratkaisusta juutalaiskysymykseen” eli pamfletin juutalaisvaltiosta, jossa kaikki juutalaiset olisivat turvassa antisemitismin eli juutalaisvastaisuuden uhalta.
Juutalaisten valtiota kaavailtiin muun muassa Argentiinaan, mutta paikaksi valikoitui Palestiina. Juutalaisten muuttoaallot Palestiinaan eli ns. alijat käynnistyivät 1880-luvulla. Ensimmäisessä alijassa 1882–1903 alueelle muutti noin 25 000–30 000 ihmistä, ja sionistisella liikkeellä oli tässä keskeinen rooli.
Kiista kotimaasta vahvistuu
Ensimmäisellä maailmansodalla oli tärkeä rooli juutalaisvaltion rakentamisessa. Sodan syttyessä Palestiinan alue kuului Osmanien valtakunnalle, joka soti muun muassa Iso-Britanniaa vastaan. Britit halusivat valloittaa alueen sen keskeisen sijainnin takia, mutta he oli kokeneet mittavia tappioita.
Samoihin aikoihin Palestiinan alueella kyti arabinationalistinen liike, joka ei nähnyt yhteen kasvavan turkkilaishallinnon kanssa. Iso-Britannia kääntyikin arabinationalistien puoleen, jotta he horjuttaisivat vallitsevaa hallintoa sisältä päin ja tukisivat sitä kautta brittejä. Vastapalveluksena Britannia lupasi heille maata Palestiinasta.
Ensimmäisessä maailmansodassa Iso-Britannia lähestyi myös sionistista liikettä, jolla oli valtaa Yhdysvalloissa. Tarkoituksena oli saada Yhdysvallat osallistumaan sotaan, mikä lopulta tapahtui – ei pelkästään tästä syystä, mutta tapahtuipa kuitenkin.
Tätä seurasi ns. Balfourin julistus, jossa Iso-Britannian hallitus lupasi tukea juutalaisen kansalliskodin perustamista Palestiinaan sodan jälkeen. Iso-Britannia oli siis luvannut Palestiinaa sekä arabinationalisteille että juutalaisille.
Sodan päättymistä seurasi kansallisen rauhan aika. Yhdysvaltain johdolla korostettiin, että rauha tietää myös kansakuntien vapautta. Näin eri osapuolet alkoivat painostaa Iso-Britanniaa täyttämään lupauksensa.
Lupaus turvallisesta kotimaasta houkutteli alueelle yhä enemmän juutalaisia, ja Palestiinan arabiväestö vastusti ja kapinoi sitä vastaan. Iso-Britannia olikin joutunut välikäteen, jossa se yritti miellyttää kaikkia osapuolia ja kääntää heitä samalla toisiaan vastaan, mikä oli britti-imperiumille tyypillistä – divide and conquer, hajota ja hallitse.
Israelin ja Hamasin sota on vain yksi monista aseellisista konflikteista maailmalla.
Nakba – katastrofi
1920-luvulta eteenpäin juutalaisten maahanmuutto kasvoi, ja samalla arabiväestön asema heikkeni. 30-luvulle tultaessa oltiin tilanteessa, jossa arabit ja juutalaiset olivat kääntyneet sekä toisiaan että brittihallintoa vastaan.
Tilanne kärjistyi vuonna 1936 syttyneeseen arabikapinaan, joka soti ennen kaikkea sionismia ja juutalaisten kasvavaa siirtolaisuutta vastaan. Iso-Britannia piti arabikapinallisia terroristeina ja kukisti heidät kolme vuotta myöhemmin.
Toisen maailmansodan myötä tilanne kääntyi päälaelleen. Iso-Britannia halusi laajemman arabiväestön tuen, sillä se halusi pitää Suezin kanavan itsellään, sillä se toimi porttina Intiaan. Tämä oli yksi keskeisiä syitä Palestiinan hallinnalle: ilman sitä Suezin kanavaa olisi mahdoton kontrolloida, ja Egypti oli tässä tärkeässä roolissa.
Samaan aikaan juutalaiset pakenivat holokaustia Euroopassa, mutta Iso-Britannia rajoitti heidän maahantuloaan, jotta se pysyisi Suezin vallankahvassa kiinni arabimaiden ja erityisesti Egyptin tuella.
Juutalaisten keskuudessa kasvoikin suuri katkeruus brittihallintoa kohtaan, ja mitä pidemmälle ajassa mentiin, sitä tulehtuneemmiksi välit kasvoivat. Juutalaisjärjestöjen terroriteot yleistyivät, ja Iso-Britannia vastasi niihin kovin keinoin, mm. joukkopidätyksin, teloituksin ja kidutuksin.
Tämä katkeroitti juutalaisväestöä entisestään, ja lopulta Iso-Britannia vetäytyi alueelta pois. Se oli kokenut toisessa maailmansodassa kovia tappioita, eikä alueen hallinta ollut enää kannattavaa tai mahdollista.
Vastuu siirtyy vastikään perustetulle YK:lle eli Yhdistyneille kansakunnille, joka esitti alueelle kahden valtion mallia. Tavoitteena oli jakaa alue jotakuinkin tasan juutalaisille ja arabilaisille. Malli ei kuitenkaan koskaan toteutunut: molemmat osapuolet kokivat, että alue kuuluu ennen kaikkea heille, mikä ajoi arabit ja juutalaiset sisällissotaan.
Sota päättyi juutalaisten voittoon, ja Israelin itsenäisyysjulistus annettiin 14 toukokuuta 1948 – samana päivänä, kun Iso-Britannian lippu laskettiin Jerusalemissa viimeisen kerran. Sodan seurauksena sadat tuhannet palestiinalaiset menettivät kotinsa, ja palestiinalaisia kaupunkeja ja kyliä tuhottiin laajalti.
Arabiväestön puhdistaminen oli iso syy sille, miksi Israel ajautui ns. itsenäisyyssotaan Egyptiä, Jordaniaa, Syyriaa, Libanonia ja Irakia (kaikki arabimaita) vastaan – sota syttyi vain päivä itsenäistymisen jälkeen 15 toukokuuta.
Sota päättyi jälleen Israelin voittoon, ja se sai sitä kautta haltuunsa noin neljä viidesosaa Palestiinasta – loput eli Länsiranta ja Itä-Jerusalem jäivät Jordanialle ja Gazan kaista Egyptille. Tulos oli katastrofi Palestiinan arabiväestölle, ja heistä yli 700 000 puhdistettiin alueelta.
Palestiinalaiset viittaavatkin tähän sanalla al-Nakba – katastrofi.
Kohti nykypäivää
Tilanne itsenäistyneessä Israelissa jatkui levottomana. Vuonna 1956 Israel liittoutui Iso-Britannian ja Ranskan kanssa Suezin kriisissä, minkä tarkoituksena oli miehittää Egyptin hallinnoima Suezin kanava. Lyhyt sota päättyi aselepoon ja Egyptin poliittiseen voittoon.
Vuonna 1967 Israel laajensi aluettaan kuuden päivän sodassa, jossa se valtasi Egyptiltä Gazan kaistan ja Jordanialta Länsirannan ja Itä-Jerusalemin. Valtaukset ajoivat yhä enemmän arabeja pakolaisiksi, mutta osa heistä jäi elämään Israelin miehittämille alueille.
Vuonna 1964 perustettu Palestiinan vapausjärjestö (PLO) oli ottanut tehtäväkseen ”Palestiinan vapauttamisen”, ja se koostui Palestiinan pakolais- ja sissiryhmistä. Järjestön toimet nojasivat väkivaltaan, mikä kärjisti palestiinalaisten ja Israelin välejä entisestään – PLO piti iskuja vapaussotana, Israel terrorismina.
Iskut eivät kuitenkaan rajoittuneen vain PLO:lle, vaan niitä tehtiin molemmin puolin. Vuonna 1982 Israel miehitti Libanonin tuhotakseen järjestön poliittisen toiminnan, jota johdettiin Israelin lähellä olevista arabimaista. Libanonin sodan myötä PLO siirtyi Tunisiaan.
Libanonin sodan jälkeen katse kiinnittyi Gazan kaistalle ja Länsirannalle, joissa syttyi ensimmäinen intifada eli palestiinalaisten kansannousu 1987. Erityisesti Gazan alueen elinolot olivat kurjat, ja palestiinalaisväestö oli pettynyt alueiden miehitykseen, Israelin kiristyneisiin otteisiin sekä arabivaltioiden ja PLO:n toimintaan.
Palestiinalaiset kärsivät yhteenotoissa huomattavasti suuremmat tappiot kuin Israel: vuoden 1993 loppuun mennessä intifadassa oli kuollut 39 israelilaista ja toista tuhatta palestiinalaista. Ensimmäinen kansannousu johti myös islamistin ääriliike Hamasin syntymiseen, ja kivistä ja polttopulloista siirryttiin yhä vahvemmin aseellisiin iskuihin.
Kansannousua seurasi Oslon rauhanprosessi, jonka tarkoituksena oli saada rauha Israelin ja PLO:n välille. Rauhanprosessi perustui vuonna 1947 esitettyyn kahden valtion malliin. Rauhaa ei kuitenkaan syntynyt, ja epäonnistuneet neuvottelut olivat yksi syy toisen intifadan syttymiseen vuonna 2000.
Konfliktin juuret ovat siis juutalaisten ja arabien kahtiajaossa, mutta tämän päivän konfliktissa ovat vastakkain Israel ja Hamas, ei Israel ja Palestiina, jolla ei edes ole omia sotavoimia. Hamas voitti vuonna 2007 parlamenttivaalit ja nousi valtaan Gazassa, ja Israel aloitti samalla Gazan kaistan saarron.
Hamasin valtaannousu ei kuitenkaan tarkoita sitä, että sen toimet nauttisivat palestiinalaisten suosiota. Eritysesti Gazan alueella elävät palestiinalaiset ovat sota-alueella saarroksissa vailla ulospääsyä. Vaikka Hamas siis operoi Gazasta käsin, järjestön toimia ei pidä yhdistää alueen siviiliväestöön, joiden on lähes mahdoton saada ääntänsä kuuluviin.
Piditkö tästä artikkelista? Jätä arvostelu!
Ladataan...
Loistavaa löytää tällaista taustamateriaalia netistä ilmaiseksi – Itse hain taustatietoa radio-ohjelmaa varten, asiasisältö oli rikasta ja luotettavaa
Hei Veli-Lauri! Kiitos paljon kommentistasi. Mahtava kuulla, että sait kaipaamaasi tietoa tästä artikkelista. :)