Vanha patoko?
– hypätessä sammakon
vesi pulahti
Näin on suomennettu japanilaisen Matsuo Bashōn vuonna 1686 kirjoittama runo, joka kuuluu maailman tunnetuimpien haikujen joukkoon. Seitsemäntoista tavua ja kolme lyhyttä riviä maalaavat kuvan, jossa on sekä tyyneyttä että liikettä, hiljaisuutta ja ääntä.
Haikut voivat vaikuttaa yksinkertaisilta: kuinka vaikeaa kolmen rivin rustaaminen voi olla? Jos kirjoittamista lähestyy mekaanisesti, ei kovinkaan. Haasteen voi kuitenkin kääntää päälaelleen: kuinka vaikea on ikuistaa ohikiitävä hetki tai ajatus vain 17 tavuun?
Haikut ovat kiinnostaneet runoilijoita ja pöytälaatikkokirjailijoita sekä 1600-luvulla että nykypäivän IG-kuvauksissa. Tämä blogiteksti tutustuu haiku-runouden juuriin, ominaispiirteisiin ja kirjoittamiseen. Ei hätää, haikuilu ei vaadi kirjallisuustutkintoa vaan tarkkaa silmää ja kärsivällisyyttä!
Lyhyen runon lyhyt historia
Haiku ei syntynyt nykyisessä lyhyessä muodossaan. Keskiajan Japanissa runoilijat kirjoittivat yhteistuumin ns. renga- eli ketjurunoja, joiden säkeistöjä edelsi lyhyt kolmisäkeinen avaus (hokku). Ajan myötä näistä avausrunoista tuli oma taiteenlajinsa, haikut.
Haikujen varhaisvaiheen rokkitähtenä pidetään Matsuo Bashōta (1644–1694). Hän ei ollut aikakaudelle tyypillinen hovirunoilija vaan luonnosta kiinnostunut kulkuri. Bashōn runot ikuistivat arjen pieniä hetkiä – temppelikellon kumahduksen, syystuulen viileyden tai sammakon sukelluksen. Hänen ponnistelunsa nostivat haiku-runouden vapaa-ajan huvittelusta varteenotettavaksi taiteeksi.
Haiku-runous sai nykyisen nimensä 1800-luvun lopulla, kun japanilaisrunoilija Masaoka Shiki tiivisti haikai no ku -fraasin, joka tarkoittaa kevyttä tai leikkisää säettä. Haikai-runous on edeltäjäänsä rengaa leikkisämpää ja keveämpää.
Bashō viitoitti tietä kolmelle haiku-mestarille:
- Yosa Buson (1716–1784) oli sanamaalari, jonka esteettiset ja romanttiset haikut pursuilevat yksityiskohtia ja visuaalisuutta.
- Kobayashi Issa (1763–1827) lähestyi arkea ironian ja myötätunnon kautta. Hänen runoissaan seikkailevat milloin kirput ja milloin etanat.
- Masaoka Shiki (1867–1902) oli paitsi arvostettu runoilija myös kriitikko, joka puski haikuja eteenpäin kohti nykyistä muotoaan.
1900-luvulla haiku matkasi länteen, jossa tykästyttiin muodon napakkuuteen ja selkeyteen. Pian kouluissa alettiin laskea tavuja ja kirjoittaa omia haikuja 5–7–5-kaavalla. Tänä päivänä haikuja voi löytää Instagramista, sarjakuvista ja mainosteksteistä; se on lyönyt läpi globaalisti mutta onnistunut säilyttämään yksinkertaiset ja tarkkasilmäiset juurensa.
Jos kaipaat runoihin ripauksen huumoria, sukella limerikkien maailmaan!
Mikä tekee haikusta haikun?
Haikussa on pohjimmiltaan kyse tietyn hetken tai tunnelman ikuistamisesta. Runoilija pyrkii vangitsemaan sen mahdollisimman tiiviisti ja vaikuttavasti, mikä onnistuu seuraavin keinoin:
Haikussa on perinteisesti 17 tavua kolmessa säkeessä: ensimmäisessä 5, toisessa 7 ja kolmannessa 5. Japanissa lasketaan tavujen sijaan äänteitä (on), mutta tavukaava on vakiintunut länsimaissa ja Suomessa.
Perinteisessä haikussa on sana, joka sitoo sen tiettyyn vuodenaikaan ja paikkaan (kigo), kuten kirsikankukat (kevät), sadekausi (kesä), hyönteiset (syksy) tai pudonneet lehdet (talvi).
Haikussa on usein kaksi toisestaan poikkeavaa ajatusta tai mielikuvaa, jotka erotetaan leikkaussanalla (kireji). Suomessa käytetään leikkaussanan sijaan yleensä välimerkkiä tai luonnollista taukoa.
Haikuissa suositaan yksinkertaisia ja konkreettisia teemoja, ei suuria tunteita tai abstrakteja ajatuksia. Niiden tavoitteena ei ole kertoa vaan näyttää.
Tässä kaksi esimerkkiä:
Klassinen (Bashō)
Luminen aamu:
tuijottelen kaikkea,
hevosiakin.
Moderni (allekirjoittanut)
Aamuinen ruuhka:
kaikki tuijottelevat
ruudunloistetta.
Bashōn vuonna 1684 julkaisema runo kuvaa silloisessa Japanissa matkustamista ja ympäröivän maailman tarkkailua. Vuodenaika on selvästi talvi. Mieleen avartuu viileä ja rauhallinen aamu, jossa riittää ihmeteltävää; hevoset ovat vain yksi osa sitä.
Nykyhaiku ei aina noudata 17 tavun kaavaa eikä siinä ole vuodenaikasanaa. Toisessa esimerkissä luminen aamu ja kirsikkapuut ovat poissa, mutta idea on sama: tilannekuva arjesta, joka herättää ajatuksia. Ensimmäiseen säkeen päättävä kaksoispiste toimii kirejinä ja taukona, joka erottaa mielikuvat toisistaan.
Haluaisitko kirjoittaa pidempiä runoja, jotka ovat täynnä suuria tunteita? Vastaus voi löytyä soneteista.
Miten kirjoittaa haiku?
Siirrytään teoriasta käytäntöön. Haikujen kirjoittaminen on parhaimmillaan meditatiivista puuhaa, johon sisältyy ripaus leikkisyyttä. Tässä muutamia vinkkejä alkuun pääsyyn:
- Aloita tarkkailulla. Kääntele päätä puolelta toiselle ja katso, mitä ympärillä tapahtuu. Erottuuko jokin haju, ääni tai näkymä hyvässä tai pahassa?
- Keskity yksityiskohtiin. Haikuun on turha yrittää mahduttaa kokonaista tarinaa. Keskity sen sijaan yksittäiseen ja yksinkertaiseen mielikuvaan tai ajatukseen.
- Leiki kontrasteilla. Monet tunnetuimmista haikuista rakentuvat vastakohtien varaan (tyyni lampi vs. loiske; kylmä talvi vs. lämmin tee; ruuhka vs. tyhjät kadut).
- Älä kerro vaan näytä. Haikussa on vähän tavuja käytettävissä, eikä niitä kannata tuhlata turhiin adjektiiveihin. Anna mielikuvan tehdä tehtävänsä ja puhua puolestaan.
- Riko tarvittaessa sääntöjä. Perinteinen haiku noudattaa 5–7–5-tavujakoa, mutta se ei ole pakollista. Ytimekkyys ja selkeys ajavat rakennesääntöjen edelle.
Suomen kieli sopii haikuihin loistavasti, sillä erilaiset liitteet ja päätteet ovat yhden tavun mittaisia. Jos siis säe jää lyhyeksi, kokeile lisätä sanan perään -kin tai -kaan tai hyödynnä paikallissijoja. Tätä voi harjoitella kirjoittamalla haikun omasta aamurutiinista:
Uninen keko.
Teevana valuu alas
vaaleaa paitaa.
Sateinen aamu:
sukatkin märät mutta
kahvi lämmittää.
Miksi haikuja kannattaa kokeilla?
Kuten yllä olevista esimerkeistä näkyy ja kuuluu, haiku on haiku vaikkei se olisi ylevä ja syvällinen. Niiden kirjoittaminen sopiikin kaikille, jotka haluavat höllätä, pysähtyä ja tarkkailla ympäristöä uudella tavalla. Haikuilusta voi olla myös konkreettisia hyötyjä:
- Kirjoittaminen voi auttaa ymmärtämään sana- ja tavurakenteita ja helpottaa lukemista.
- Sopivien sanojen etsiminen voi kasvattaa sanavarastoa.
- Kirjoittaminen opettaa ytimekkyyttä, kun tavuja on käytössä rajallinen määrä.
- Kirjoittamishetki on samalla rauhoittumis- ja tarkkailuhetki.
- Kaikenlainen runoilu lisää luovuutta ja haastaa aivo- ja tuntonystyröitä.
Ja koska haikut ovat lyhyitä ja arkisia, niiden kirjoittaminen on nopeaa. Ne toimivat myös hyvänä johdantona runouden kenttään, koska ne lähestyvät runoutta arjen kautta, ja selkeä rakenne tarjoaa raamit, jotka on vapaamittaisia runoja helpompi täyttää.
Haiku-runous kuvastaa hyvin, miten pieneen pakettiin voi mahtua paljon asiaa. Haikujen yksinkertaiset säkeet kannustavat meitä tarkkailemaan ja huomaamaan – sammakon loikkaa, syystuulta ja liikenteen huminaa. Ne sopivat niin muistilappurunoiksi kuin runokirjoihin.
Mikset siis liittyisi haikuilijoiden kasvavaan joukkoon? Omat luomukset voi laittaa esille jääkaapin oveen, jakaa kavereiden kanssa tai piilottaa pöytälaatikon uumeniin. Kaikissa näissä voi valjastaa haikujen ytimen eli arjen ikuistamisen kolmeen lyhyeen säkeeseen.
Haastammekin kaikki Superprof-lukijat kirjoittamaan haikun omasta päivästä – aamukahvista, työmatkasta, lemmikistä tai säästä. Keskity napakuuteen, yksinkertaisuuteen ja eloisuuteen. Jaa parhaat luomukset alla olevassa kommenttikentässä tai somessa häshtägillä #ekahaiku. Ken tietää, oma 17 tavun oivallus voi piristää toisen päivää!
Runounelma?
Meistä jokaisesta on
haikuilijaksi!
Piditkö tästä artikkelista? Jätä arvostelu!
Ladataan...
