Pikakelaus maastohiihdon historiaan Suomessa

Suksista ja hiihdosta tulee tänä päivänä ensimmäisenä mieleen urheilu ja liikunta, mutta ennen vanhaan suksi oli pakollinen arjen apulainen. Suksi onkin todella vanha keksintö, joka on kulkenut pitkän matkan kivikaudelta tähän päivään. Esittelemme tässä artikkelissa sekä suksien että hiihdon historiaa Suomessa.

Haluaisitko antaa yksityisopetusta?

Liity mukaan Superprof-yhteisöön ja jaa tietosi satojen uteliaiden ja motivoituneiden oppilaiden kanssa

Luo opettajan ilmoitus

Kalhusta ja lylystä karvasuksiin

Suksilla on Pohjoismaissa pitkä historia. Ammoisten aikojen suomalaiset elivät metsästyksellä ja kalastuksella, ja suksista tuli talvisin elinehto, kun luonto oli kuukausikaupalla lumipeitteen alla ja veden pinnat jäätyivät.

Silloinen suksi ei kuitenkaan muistuttanut tämän päivän ohutta ja pitkää kiituria, vaan ne olivat leveitä ja lyhyitä – kuin lumikengät. Suksien pohjassa oli tapana käyttää turkista, joka luisti myötäpäivään ja kirrasi vastapäivään, jotta suksi ei lipsuisi ylämäessä.

Näin suksella pystyi kävelemään ylämäkiä lumikengän tapaan ja liukumaan alamäkiä. Tällainen turkistekniikka on palannut nykyään takaisin, sillä uusissa karvapohjasuksissa on samankaltainen ajatus.

Sukset eivät ole myöskään aina olleet molemmissa jaloissa samanpituiset. Ennen oli tapana pitää toisessa jalassa lyhyttä potkusuksea eli kalhua ja toisessa pitkää liukusuksea eli lylyä, eli toisella jalalla potkittiin ja toisella liu’uttiin.

Kun yhden jalan potkusta siirryttiin kahden jalan potkuun, suksista tuli yhtä pitkät, ja samalla ne pitenivät ja kapenivat. Pitkä ja kapea suksi nimittäin luistaa paremmin, eikä se uppoa hankeen yhtä helposti. Kerralla ei kuitenkaan siirretty suksesta toiseen, vaan niitä valmistettiin ennen kaikkea tarpeeseen: jäällä tarvitsi erilaiset sukset kuin umpimetsässä.

Myös sauvoja käytettiin eri tavoin kuin nykyään. Lyhyet matkat saatettiin hiihtää täysin ilman sauvoja, ja jos sauvoille oli tarvetta, niitä otettiin vain yksi. Tämä johtui siitä, että toinen käsi oli tavaroiden kantamista varten. Kahden sauvan käyttö yleistyi vasta silloin, kun hiihtokilpailuista tuli suositumpia.

Historialliset sauvat erosivat nykysauvoista myös siinä, että sauvan päässä saattoi olla keihään kärki! Sukset olivat nimittäin olennainen osa metsästys- ja sotaretkiä, jolloin pidemmästä piikistä oli taatusti apua.

Hiihtävät suomalaiset

Suomalaiset ovat suksineet siis kauan – mutta miten kauan? Maailman vanhimmat suksilöydöt ovat noin 5 700 vuotta vanhoja eli kivikaudelta. Vanhin suomalainen suksi löydettiin puolestaan Sallasta, ja sen uskotaan olevan peräisin 3300-luvulta ennen ajanlaskun alkua eli noin 5 300 vuoden takaa. Suksi löydettiin paikallisesta suosta, jossa se oli säilynyt lähes muuttumattomana (joskin särkyneenä).

Vanhimmat maininnat suomalaisista hiihtäjistä ovat 1500-luvulta. Olaus Magnuksen vuonna 1555 ilmestyneessä ”Pohjoisten kansojen historiassa” kerrotaan hiihtävistä suomalaisista, ja vielä vanhemmissa teksteissä kerrotaan kummallisesta pohjoisen kansasta, joka liikkui metsästysretkillä puukapulat jaloissaan.

Edellä kuvatut sukset palvelivat aina 1800-luvun lopulle saakka. Tällöin hiihtokilpailut alkoivat yleistyä, mikä käynnisti suksien kehityksen. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö aikaisemmin olisi hiihdetty kilpaa. Varmasti on, mutta virallisten kilpailujen juuret ovat 1800-luvulla ja Norjassa.

Sukset alkavat kehittyä

Sukset valmistettiin perinteisesti puusta. Mänty ja kuusi olivat yleisimpiä, mutta 1900-luvun mittaan alettiin käyttää myös esimerkiksi koivua ja haapaa. Usean puulajin käyttö tarkoitti sitä, että yhteen sukseen saatiin yhdistettyä useamman puun ominaisuuksia, kuten kestävyyttä, joustavuutta ja keveyttä.

Talvi- ja jatkosotaa seuranneen pula-ajan jälkeen puusuksista siirryttiin sälesuksiin. Tällainen puusäleistä liimattu suksi oli kevyt ja joustava. 1970-luvulla säleet saivat väistyä lasikuiden tieltä. Näin suksista tuli kestävämpiä, kevyempiä ja värikkäämpiä.

Tämä oli suksivalmistajien kannalta huono juttu. Suksia meni nyt vähemmän rikki, joten niitä myös myytiin vähemmän. Ratkaisu oli yksinkertainen: joka vuodelle valmistettiin uusi suksi uusilla väreillä ja kuvioilla. Pian tämän jälkeen alettiinkin puhua välineurheilusta.

Hiihtäminen oli siis alun perin elinehto pitkien talvien takia, ja se alkoi kehittyä kilpahiihdon innoittamana. Mitä pidemmälle ajassa on tultu, sitä enemmän on hiihdetty harraste- ja terveyssyistä. Hiihtämisen luonne onkin kehittynyt yhteiskunnan mukana:

• Kun teitä rakennettiin lisää, hiihtäminen ei ollut enää pakollista.
• Kun maalta muutettiin kaupunkiin, hiihtämismahdollisuudet vähenivät.
• Toisaalta hiihtokilpailut houkuttelivat lajin parin lisää ihmisiä, joten hiihto on ollut suosittua myös kaupungeissa.

Haluaisitko antaa yksityisopetusta?

Liity mukaan Superprof-yhteisöön ja jaa tietosi satojen uteliaiden ja motivoituneiden oppilaiden kanssa

Luo opettajan ilmoitus

Hiihtokilpailut yleistyvät

Virallisten hiihtokilpailujen juuret ovat 1800-luvun Norjassa. Suomessa kisoja on järjestetty 1860-luvulta lähtien, ja ensimmäinen uutisoitu kisa oli Tyrnävällä vuonna 1879. Vuodesta 1889 lähtien on myös hiihdetty Oulun Tervehiihtoa, joka on maailman vanhin hiihtotapahtuma, jota on järjestetty säännöllisesti.

Suuremman luokan hiihtokilpailut yleistyivät Suomessa itsenäistymisen jälkeen. Itsenäiselle Suomelle oli tärkeä saada kansainvälistä näkyvyyttä, mikä onnistui muun muassa urheilutapahtumiin osallistumalla. Suomessa haluttiin järjestää myös omia kilpailutapahtumia, ja hiihdon kisapaikaksi valikoitui Lahden Salpausselkä.

Ensimmäiset Salpausselän kisat järjestettiin vuonna 1923.

Tästä eteenpäin hiihtoa alettiin markkinoida entistä enemmän terveellisenä harrastuksena ja nautintona. Kouluille annettiin tavoite, että jokaisen suomalaisen lapsen tulisi oppia hiihtämään. Kouluissa hiihdettiinkin läpi talven – myös välitunneilla.

Hiihdon tärkeyttä kuvaa myös hiihtoloma (nykyinen talviloma), jonka tarkoituksena oli antaa koululaisille aikaa hiihtää, sillä koulun penkillä istumisen pelättiin tekevän lapsista huonokuntoisia ja velttoja.

Hiihtokilpailuissa hiihdettiin aina 1980-saakka perinteistä hiihtotyyliä. Silloin se sai haastajakseen luistelu- tai vapaan tyylin, ja nykypäivän kilpailuissa hiihdetään tasaisesti molempia.

Kamppailu maailmanmestaruudesta alkaa

Samaan aikaan kun hiihtokisat yleistyivät Suomessa, ne levisivät myös maailmalla. Vuonna 1925 järjestettiin ensimmäiset olympialaisista erilliset hiihdon MM-kisat Tšekkoslovakian Janské Lázněssa, virallisesti Pohjoismaisten hiihtolajien maailmanmestaruuskilpailut. Viestihiihto lisättiin ohjelmaan 1933, ja naisille MM-ovet aukesivat 1954.

Suomessa MM-kilpailut on järjestetty 7 kertaa Lahdessa, ja menestystä on tullut heti alusta asti. Ensimmäisissä vuoden 1926 karkeloissa Suomi otti kolmoisvoiton 30 kilometrillä kiitos Matti Raivion, Tauno Lappalaisen ja Veli Saarisen. Raivio ja Lappalainen ottivat lisäksi kaksoisvoiton 50 kilometrillä.

Voitonjuhla jatkui 30-luvulle:

• Suomi voitti viestikultaa 1934 ja 1935.
• Pekka Niemi oli 1937 kisojen hiihtokuningas kolmella mitalilla.
• Vuoden 1938 kotikisoissa Suomi voitti kultaa kaikilta miesten matkoilta.

Tämän jälkeen mitaleja on tullut tasaisesti, ja kuntohuippu on monesti osunut juuri kotikisoihin. Esimerkiksi vuonna 1958 Lahdessa nähtiin neljä suomalaista maailmanmestaria talvilajeissa: Veikko Hakulinen (15 km), Kalevi Hämäläinen (30 km), Paavo Korhonen (yhdistetty) ja Juhani Kärkinen (mäkihyppy).

Lahden 1978 kisoissa Helena Takalo ja Hilkka Riihivuori ottivat puolestaan kaksoisvoiton viidellä kilometrillä, ja Suomi voitti myös naisten viestikultaa. Eniten mitaleja Suomi on haalinut vuoden 1989 kotikisoista, joissa Marjo Matikainen-Kallström (o.s. Matikainen), Marja-Liisa Kirvesniemi (o.s. Hämäläinen) ja Pirkko Määttä ottivat kolmoisvoiton sekä naisten 15 kilometrillä että perinteisen kympillä, ja Suomi voitti myös viestin.

2000-luvun hiihdon tähtihetkiin kuuluu eittämättä Sapporon MM-kisat 2007, kun Virpi Kuitunen nousi hiihtokuningattareksi voittaen 30 kilometriä, parisprintin Riitta-Liisa Roposen kanssa sekä kultaa viestijoukkueessa.

Jos jäit kaipaamaan lisätietoa suomalaismenestyksestä, Kalevan sivuilla on kattava katsaus hiihdon MM-kisojen historiaan.

Cup-kilpailut alkavat

Suomalaiset ovat niittäneet menestystä myös hiihdon maailmancupissa, joka järjestettiin miehille ensimmäisen kerran kaudella 1973–74 ja naisille 1978–79, mutta se sai virallisen statuksen vasta 1981. Yksi ”epävirallisen” kauden hallitsijoista oli Juha Mieto, joka oli ykkönen ja kakkonen kahdesti sekä kolmonen kerran.

Naisten ensimmäiset maailmancup-kaudet olivat myös suomalaisjuhlaa, sillä Marja-Liisa Kirvesniemi voitti kaudet 1982–83 ja 1983–84, ja Marjo Matikainen-Kallström pisti vielä paremmaksi voittaen kolme peräkkäistä kautta 1985–88.

Maailmancup-menestystä ovat niittäneet myös esimerkiksi Harri Kirvesniemi, Jari Isometsä, Mika Myllylä, Iivo Niskanen ja Virpi Kuitunen, joka suorastaan dominoi suomalaisten maailmancup-tilastoja 27 osakilpailuvoitollaan (Marja-Liisa Kirvesniemellä 11) ja 52 palkintopallipaikallaan (Aino-Kaisa Saarisella 35).

Kaudesta 2011–2012 lähtien Suomessa on hiihdetty myös Suomen Cupia, jossa kotimaiset hiihtotähdet ottavat toisistaan mittaa kuutena kisaviikonloppuna. Sen mestarilista on täynnä suomalaisia arvokisamenestyjiä: Kerttu Niskanen, Krista Pärmäkoski, Anne Kyllönen, Sami Jauhojärvi ja Ristomatti Hakola on kaikki kruunattu kolmesti Suomen Cupin mestareiksi.

Yksittäisten hiihtäjien lisäksi Suomen Cup tarjoaa näkyvyyttä suomalaisille hiihtoseuroille. Niistä menestyneimpiä ovat Hämeenlinnan Hiihtoseura, joka on hallinnut erityisesti naisten viestihiihtoja, Jämin Jänne sekä Vuokatti Ski Team Kainuu.

Hiihtäminen on siis kulkenut Suomessa pitkän matkan arjen elinehdosta hyvinvointiharrastukseksi ja huippu-urheiluksi, mutta yksi asia ei ole muuttunut: hiihtäminen on aina ollut suosittua ja lähellä suomalaisten sydämiä.